tiistai 18. marraskuuta 2014

Kiukutteleva lande ja dodo-sorsan suoratoisto



Olen ihan aikuisten oikeasti yrittänyt kirjoittaa tänne.
Mutta vielä enemmän olen yrittänyt muokata blogin ulkoasua. Viikon ajan olen tapellut koodien kanssa, kunnes tajusin homman olevan tuomittu epäonnistumaan. En vain voi koodata mitään, sillä blogger heitelee minua kuin räsynukkea eri koodeihin vaikka en tee mitään. On sitä vaikea koodata, kun ei edes pysy ruutu siinä missä pitää
Ehkä luovutan nyt hetkeksi ja anelen ehkä jostain apua. Siihen asti saatte katsella tätä ihanaa valkeaa ilmestystä. Leikitään että tämä on talvinen, kun ei tuolla ulkona se lumi oikein ole pysyäkseen.




Juuh, märkäähän tuolla pihalla on, todella märkää. Oikein niin märkää, että meinasi tulla itku kun yritin kuvata jalustan kanssa uutta kivaa (äärettömän lämpimää :3) viittaani, jonka olen väkertänyt tuossa loppukesästä. Yritin myös vihdoin saada aikaiseksi kuvattua ne ihanat keskiaikavaatteet (johon viitta kuuluu), mutta kun ällötti. Hyviä kuvia ei vain voi tulla, kun ulkona näyttää siltä, että maapallo on mätänemässä. Tai ehkä minä en vain osaa??  Ehkä syy onkin se (koska köh, valokuvaus on vähän jäänyt). Mutta onneksi kuvat eivät olleet minun varassani, suoritettiin joskus kauan sitten kuvaushetki vatteitteni kanssa, joten saatte nähdä ihan kivojakin kuvia asusta.

Haluan ihan vain näin nopeasti kertoa miten viikossa väsäsin keski-aikaan sopivat vaatteet. Ja miksi kertoisin tästä? Ihan vain siksi, että olen ylpeä itsestäni, mutta samaan aikaan häpeän omaa idiottisuuttani.

En ole koskaan kaavoittanut, en sitten koskaan. Kipitin asuntolanhoitajamme luokse ja esitin asiani; voisiko hän tuoda minulle ison nipun leivinpaperia? Yhdessä sitten pujahdimme pyhimmästä pyhimpään, koulumme keittiöön. Keittäjät ovat jotenkin pyhittäneet keittiön, sieltä ei saisi viedä mitään ilman tarkkaa kirjanpitoa, mutta niin me vain pihistimme varastosta nipun leivinpaperia.

Kiittelin rikoskumppaniani auliisti ja lupasin muistaa häntä, jos ikinä saavuttaisin mitään elämässäni. Kipitin takaisin huoneeseeni ja siitä se lähti. Aloin kaavoittamaan, ensimmäistä kertaa elämässäni. Ja sehän meni hyvin. Pienen mokan tein (nyt ei saa nirhata, minulla ei ole mitään hajua alan sanastosta, joten eih, elkää vetäkö hirteen :D ) siinä kohdassa missä hiha yhdistyy paitaan, niin tein sen pyöreäksi (idiootti), vaikka sen pitäisi olla suhteellisen suora. Ompeluvaiheessa sitten itkettiinkin, kun ei vaan oikein luonnistu tuo ompelu. Ne ehkä siksi kun teen kaiken itselleni mahdollisimman hankalaksi.
Noh, sitten tuli se hetki, kun olisi pitänyt tehdä päärmeitä(kö?). Noh kumminkin sitä kun reunat käännetään muutaman kerran, että tule nätin näköistä, ainakin teoriassa. Paitani reuna näyttää lähinnä siltä, että olisin tehnyt sen vahvassa humalassa, samalla kun seisoisin päälläni. Epätasainen kuin mikä ja hyi, muutenkin ihan vinkura. Sanotaan, etten ole koskaan ollut hyvä tekemään näitä päärmeitä (??? Nyt joku kertoo onko päärme se oikea sana!), ellei kyseessä ole ollut hyvin jäykkä kangas, joka taittuu hyvin. Aina koulussakin kiukuttelin, kun se kangas ei suostunut pysymään taitoksissaan ja aina koko kökkö lahosi ommellessa. Ei se tässä kolmen vuoden tauon jälkeen ollut muuttunut yhtään helpommaksi. Samassa huoneessa asuvat neljä kämppäkaveriani saivatkin kuunnella hyvin suurta valitusvirttä, kun valitin omaa kädettömyyttäni.


Paita onnistui ihan hyvin, vaikka se nyt vähän niin ja näin tehtiin, ei niin tarkasti kuin olisin halunnut. Kaava oli loppujen lopuksi ihan kiva, joten päätimpä tekaista uuden paidan, sillä olin luvannut, että ystävänisaisi lainata tuota minun valkoista tekelettäni, jos hän ei ehtisi tehdä omaansa valmiiksi. Tuo valkoinen jonkin muotoinen puuvillakangas olisi muuten kivaa, mutta se on äärettömän ohkaista ja helposti purkautuvaa sorttia.  Ja helkutin liukasta.

Tein toisen paidan sitten ruskeasta, jäykemmästä ja materiaaliltaan mysteerisestä kankaasta. Ja en tajunnut, että hei, ne hihat voisi edelleen tehdä suoraksi. Nohou, ne tehdään uunosti kuten äsken! (Tässä nähdään, että välillä tyhmyys on vähän riesanani) Eikun vaan kaavat läjäytettiin kankaalle ja leikkaamaan.

Leikkauksen jälkeen nuppineuloilla hökötys kasaan ja ompelemaan. Noh, kaikki muu meni hyvin, paitsi se yksi hemmetin _hiha_. Ompelin sen suatanan hihan v i i s i kertaa väärin päin, ihan aikuisten oikeasti VIISI kertaa! Viidennen kerran jälkeen sitten heitin tekeleen nurkkaan ja heitin itku-potku-raivarit ilmoille ja kirosin itseni ja koko elämäni. Lakosin lattialle hetkeksi ja koin henkisen romahduksen ja aloin laulamaan lastenlauluja, tai oikeastaan lauloin vain taukoamatta Dodo-sorsaa.


Aloin sitten mielenterveyteni pettäessä huomaamaan, että koin valtavaa nälkää, joten aloin turhautuneena väsäämään opiskelijaruokaa, eli nuudeleita ja tonnikalasörssöä. Sillä välin ystäväni hipsi ompelukoneen ääreen ja nappasi tekeleen käteensä. Ja naps vain, hän ompeli minulle hihan valmiiksi. Hän ei ehkä halunnut enää kuunnella  toista settiä Dodo-sorsaa suoratoistona, joten hän päätti avittaa turhautunutta, hellalle kiukuttelevaa oliota.

Ja kappas, niin sekin tekele oli melkein valmis! Siistin vielä reunat saksilla (koska suoraan leikkaaminen on liian yliarvostettua), jonka jälkeen käänsin reunat ja laitoin neuloilla kiinni. Reunoista tuli ihan siistit, kunnes aloitin ompelun.  Miten se suoraan ompeleminen voi olla niin hankalaa? Jos kangas pysyisikin nätisti paikoillaan, niin sitten minä teen ihme kännikiemuroita ja ihmettelen, miksi tämä voi olla niin helekutin vaikeaa.

Eihän tämänkään paidan reunoista nättejä tullut, mutta nyt vain nauroin, että minutko muka jossain cosplaykisassa tullaan näkemään? Ruoka oli tehnyt ihmeitä ja jaksoin taas olla positiivinen ja ei edes palanut käämit, vaikka tein kaksi kertaa saman virheen (eli hurjastelin niin että kangas meni kaksin kerroin ja nyrhin tylsillä keittiösaksilla kaunista rypytystäni auki)

Olin iloinen, olin väkertänyt kaksi paitaa. Olin kaavoittanut ensimmäistä kertaa elämässäni ja se onnistui ihan ok, vaikka nyt vähän teinkin virheitä. Mutta kaipa nyt osaan edes pysähtyä miettimään, että hei, tein tämän viimeksi näin, voisinko tehdä asian helpommin?? (todennäköisesti en tee)
Päätin tekaista vielä viitan, sillä minulla oli kivaa ja paksua kangasta. Olin hamstrannut The girl king – nimisen elokuvan kuvausten päättymisen jälkeen järjestetystä inside kirppiksestä vähän ilmaisia kankaita. Miksei köyhälle opiskelijalle kelpaisi ilmainen tavara??
Ainoa ongelmani oli, että minulal ei ollut mitään mittaa, jolla olisin voinut vähän saada osviittaa viitan pituudesta. Päätin sitten olla luova. Kännykän laturi, puuuuurrrfeeect!
Vähän kyllä minua katsottiin kieroon, kun asuntolan käytävälle heitin kankaan ja aloin kännykän laturia apuna käyttäen mittailemaan kuinka paljon kangasta tarvitsin. No ei ihmiset kauaa jaksaneet pällistellä, olinhan kyse minusta.
Viitan teossa ei syntynyt mitään draamaa, sain sen helposti kassan. Mutta kettu, kun aloin kiinnittämään ystävältäni saatu turkista, niin draamaahan syntyi. Ei sillä, etten olisi osannut, osasin nimittäin vähän liiankin hyvin.
Käskytin ystäväni seisomaan viitta päälleen, jotta saisin aseteltua turkiksen hyvin paikoilleen. Siinä sitten aloin nahkaneulalla tökkimään turkista kiinni viittaan. Ihan oikeasti, pistin tylpän nahkaneulan hänen niskaansa. Uppista keikkaa, sain täyslaidallisen kirosanoja osakseni, kun muut kämppäkaverini naamapalmuilivat vieressä, sillä ainoastaan minä voisin onnistua tökkäämään neulalla kaveriani niskaan.
Kun vakuutin, että olisin varovainen, niin sain jatkaa touhujani. Ja niin viittani sai turkista harteilleen. Päätin, että alkaisin pikkuhiljaa haalia itselleni vähän lisää turkista, jonka voisin kiinnittää sitten myöhemmin viittaan, niin siitä tulisi vielä näyttävämpi. (Ja niin, sain tuossa hetki sitten kuulla, että hei, minun pappani joka oli metsästäjä, omistaa ties mitä kivoja turkkeja)
Viitta onnistui muuten todella hyvin, mutta kangas on hirveän raskasta, joten se vetää hirveästi alaspäin ja viitta meinaa pudota harteilta. Myös hupusta tuli vähän liiankin iso, se ei oikein meinaa pysyä päässä. Pitäisi keksiä joku kiva tukijuttu, jonka avulla huppu pysyisi edes vähän paremmin päässä.

Housuja en lähtenyt tekemään, sillä ystäväni jota auliisti rei’tin, lupautui lainaamaan löysiä, haaremihousun tyyppisiä mustia pöksyjään.
Päätin sitten heittää vaatteet päälle ja kaverini tuli kuvaamaan. Ja tulokset näette alla:

(Kuvaajana toimii  siis Marjo Lunden)















Vaikka minulla meinasi niinkin yksinkertaisessa kuin paidan  teon kanssa palaa käpy, niin olin salaa onnellinen ja tyytyväinen. Vaikka paidat oli rumasti ommeltu, niin ne oli ensimmäiset asiat, mitä ihan oikeasti olin omin pikku kätösin väkerrellyt (ei lasketa ystäväni pientä aavistusta.) Ehkä minulla olisi toivoa, ehkä osaisin joskus ommella jotain ilman, että käämini palaisi totaallisesti. Ehkä vielä joskus osaisin kaavoittaa paremmin. Ehkä jopa minä kädetön ihminen voisin kehittyä. Ehkä vielä joskus saisin astuttua sinne minne haaveilin – lavalle muiden ihmisten eteen, hymyillä ja olla onnellinen omasta puvustaan.

Ehkä jätän näihin tunnelmiin tämän, ja alan pohtimaan mitä haluan Yukiconiin ja Frosbiteen pukea päälleni. Muutama idea ehkä on hyppysissä.

Hei, onko teillä muuten ensi vuoden coneihin jo cosseja valmiina?? :)

PS. Minut tullaan näkemään yukiconissa osan ajasta järjestyksenvalvojana :3



PPS. puukot on teräviä



Naama peitossa koska ilme harvinaisen peelo :D Ja tummensin kuvan, niin kukaan ei kupsahda heti veren nähtyään :D
Vielä loppuun haluan laittaa kuvan meidän turnajaispoppoosta. Ihania ihmisiä ihan jokainen <3 


Tuolina on hyvä olla :D