Piilareiden testauspäivä

Syksy on päättänyt tulla. Kovin yritän tuossa meidän pihassao levalle muutamalle lehtipuulle sanoa, ettei ihan vielä tarvitse lehtiä tiputtaa. Ei ihan tuota tulosta, kovaa vauhtia niitä paiskataan tantereeseen. Kaivoin kaappini sopukoissa lymyilevät villapaidat ja olen nyt vuorautunut nihin.


Olen aina miettinyt, miksi silmäni näyttävät joissain valossa ruskeilta. Päätin napata kameran käteeni ja kuvata.  Silmänihän ovat kaksiväriset! Muuten vihreät, mutta ruskea reunus mustuaisen ympärillä.
Sain sitten tästä päähänpiston kokeilla piilareitani jotta näkisin miltä ne näyttävät eri valoissa. Olen kuvannut piilarit ulkona luonnon valossa, sekä hyvin kellertävässä vessan valaistuksessa, apuna käyttäen salamaa. Valitettavasti minulla oli vain 50mm objektiivi käytössä, joten en saanut kuvia niin miltä piilaritnäyttävät kaukaa. Mutta ei se mitään, kaukaa katsottuna ne näyttävät juuri sen värisiltä kuin pitääkin :)

Tältä silmäni näyttää vessan kökkövalossa

Ja tältä luononvalossa

Vasemalla puolella ruskea piilari, luonnonvalossa

Sama kuva mutta sisällä, kellertävässä valossa

Molemmissa tuskeat piilarit, sisällä

Luonnonvalossa

Olen oikeastaan rakastanut noihn ruskeisiin piilareihin, pidän miltä silmäni näytävät, kun minulla on ne silmissä. Nämä on ostettu Vixxin N cossia varten, mutta olen muutta käytän näitä myös arkielämässäkin. Läheltäkään piilari ei näytä mitenkään pahalta, mutta sen pelastaa silmäni kaksivärisyys. Ruskea silmässäni saa piilarin häivyttymään paremmin ja näyttämään muutenkin luonnollisemmalta. Aivan ihanat silmissä, näitä voi pitää huoletta maksimiajan.

Sinisen harmaa piilari vasemmassa silmässä, luonnonvalossa

Sisällä

Molemmissa silmissä, luonnonvalossa

Sisällä.

 Näitä piilareita en ole hirveästi käyttänyt. Nämä on ensimmäiset piilolinssini ikinä, ostin ne cybershopin alennuksesta kymmenellä eurolla. Silmieni oma väri (tietysti) puskee läpi läheltä katsottaessa, riippuen tietenkin myös mustuaiseni koosta. Onneksi nämäkin piilarit on mukava käyttää, sekä kaukaa katsottuna kukaan ei nää silmieni oman värin vilkkumista :)

Anteeksi kurittomat kulmakarvani, sekä hiljaisuus. Olen koko ajan kirjoittelemassa postausta, jonka yritän julkaista heti kun sen vain valmiiksi saan :)

Kuollut herää henkiin

Yosh!

Olen elossa, vain vähän uinunut ja keräillyt voimia.
Tässä välissä olen pyörähtänyt Turussa järjestetyssä k-conissa ja tsur, että oli kivaa! Heiluin paikalla ystäväni kanssa, ja cossasimme korealaisen poikabändin, Vixxin, kahta jäsentä. Minä olin N ja ystäväni Hongbin.
En ole koskaan saanut niin paljon huomiota coneissa, niin moni kehui meitä, että mietin hetken onko tämä enää todelista. Minä, joka on tottunut olemaan rakkauden lähettiäs coneissa, jota muut eivät kehu, seisoikin yht äkkiä ihmisten edessä kuvattavana. Se oli outoa, välillä jopa vaivaanuttavaa koska en osaa olla kameran edessä luonnollisesti tuosta vaan. Mutta hemmetti että oli mahtava tunnelma! Aivan mahtavaa, kiitän kaikkia! Ensivuonna nähdään, uusi idea cossiin on jo mietinnässä!
(ps. villapaita ei ole kaikkein paras vaihtoehto kun lämpöä on 20 astetta.)
Tämä on ain tällainen pilipali postaus, laittelen kuvia cossista ja tälläistä tylsää.
Hengissä ollaan, vielä vähän aikaa joudun rutistamaan koulun kanssa, niin sitten, ahhhhhh, lomaa!

Tämä on se hetki kun keskittyminen loppuu ja ideat loppuu kesken kameran edessä :D

Ystäväni Hongbinina 

Tulentaitaja

Lyhyt kuvapostaus uudesta pikku pyromaanitaidostani. Olen pikkuhiljaa löytänyt itsestäni hyvin vahvan kiehtomuksen tuleen, ja näissä kuvissa nähdään tulos. Olen löytänyt myös uuden tavan jolla saada aivan upeita kuvia, joten katsotaan jos tässä lähiaikoina saan toteutettua ideani! Julkaisen tuotoksen sitten täällä.
Muokkailin myös ihan vähän blogia, pieniä muutoksia siellä sun täällä. 
 Kaikki kuvat on ottanu Marjo Lunden.

Hymyillen Frostbitesa

(Mitä täällä oikeen tapahtuu... Blogger ei anna lisätä kuin alkuun ja loppuun kuvia D: Joten joudutte lukemaan puuduttavaa tekstiä ilman kuvia. En vain jaksa enää tapella, anteeksi. Teksti muutenkin heittää häränpyllyä,mutta koitan selvitellä ongelmaa.  )

Desucon Frostbite. K-18. Ikäkriisissä vellovien con.  Elitistien con.

          Mitä kaikkea sainkaan kuulla tästä kyseisestä tapahtumasta viime vuonna, kun se järjestettiin ekan kertaan. Itse minua harmitti ihan vähän (lue, paljon), koska minun pääsyni coniin oli kahdesta vaivaisesta viikosta kiinni. Olisi pitänyt puskea vielä aikaisemmin ulos mamman massusta, ei se kaksi viikkoa olisi vaikuttanut enää jo kaksi ja puoli kuukautta liian aikaisin tulleelle mitään, eihän?

          Mutta siis, viime vuonna minua tosiaan harmitti, kun en coniin päässyt, tänä vuonna oikeastaan odotin vain kauhulla koko tapahtumaa. En sen takia, että rannekkeeseen oli lätkäisty K-18, vaan siksi, että Yukicon meni minulla oikeastaan penkin alle. En kertonut koskaan syytä, sillä olen todellakin miettinyt coneissa käymistä ja edellisen hätäkirjoitukseni aikana minulla ei ollut aikaa syväluotaamaan pääni sisuksia.

         Mutta syy, miksi odotin tätä conia pelolla oli se, että Yukiconissa en ollut tuntenut mitään. Con ei ollut tuntunut miltään. Istuin koko conin minulle tuntemattomien ihmisten vieressä ja olin jopa apaattinen. En tuttuun tapaani uskaltanut yrittää tutustua muihin ihmisiin, vaan kyhjötin ystäväni vieressä ja joskus ujosti sanoin muutaman hassun sanan hänen omille ystävilleen. Laskin oikeastaan vain tunteja, koska kyseinen tapahtuma loppuisi ja pääsisin vain kotiin nukkumaan.
         Kun vihdoin pääsin kotiin, niin alkoivat ajatukseni pyöriä. Olenko menettänyt otteen? Miksi con ei tuntunut niin mahtavalta kuin esimerkiksi cosvision? Miksen ajatellut haikeudella Yukiconia?
Puhuinkin ystävälleni, että mitä teen jos conit eivät ole minulle enää se tylsän elämän pakopaikka? Mitä jos ne eivät tunnu enää omalta. Päätin antaa Frostbitelle mahdollisuuden. Jos tuntemukseni olisivat samoja, niin sitten miettisin mitä tekisin.

          Astuin lauantaina lahteen menemään bussiin äärimäisen huonosti nukutun yön jälkeen. Olin kaksi yötä vain ommellut cossiani ja se kannatti. Se oli mahtava. Se ei ollut täydellinen, oikeastaan kuka tahansa olisi voinut tehdä sen paremmin kuin minä. Mutta olin silti ylpeä itsestäni. Se oli kokonaan minun itse tekemäni, vain ja ainoastaan minun. Olin näyttänyt itselleni, että kykenen tekemään jotain, osaan kyllä.  Osasin ratkaista pulmia ja  toimia kun vain päättäisin niin. Mutta tästä on hyvä jatkaa eteenpäin, reippaasti vain, tämä kohensi niin maan pirusti itsetuntoani, vaikka puku tosiaan näyttikin kakkosluokkalaisen tekemältä. Mutta se oli minun tekemä, ihka ensimmäinen täysin itse tehty cossi. Kai sitä saa olla ylpeä? Ainoa mikä meni pilalle, oli Eton sideharso härpäkkeet. Olin olettanut (idiootti), että minulta löytyisi jotkut legginssin tapaiset tai muut, johon saisin ommeltua sideharson. Mutta ei, minulla oli vain sukkahousut. Ja kuten jokainen tietää, sukkahousut repeävät välittömästi pienenkin raapaisun takia. Joten, minä yritin saada ties millä tekniikoilla ne sideharsot pysymään, mutta ei kun ei, jouduin luopumaan niistä.

          Ajattelin, että voisin kahden tunnin bussimatkan viettää bussissa nukkumalla, sillä nukuttujen tuntien määrä olisi laskettavissa yhden käden sormilla. Mutta arvon vanhus istuutui eteeni ja aloitti pitkän puhelun ystävälleen. Vanhus puhui tunnin ja 45 minuuttia puhelimeen ja äänestä päätellen hän puhui toiselle, vähän huonokuuloiselle vanhukselle. Kyllä sitä teki mieli tunnin jälkeen ystävällisesti kehottaa vanhusta lopettamaan, mutta miten mukamas voisin? Minkään valtakunnan laki ei kiellä puhelimessa puhumista yleisessä kulkuneuvossa. Minun väsymykseni ja valvomiseni ei ollut mikään syy olla epäkohtelias. Ja onhan se vain hyvä, että vanhoina päivinä pitää yhteyttään ystäviinsä. Ja en voi väittää, ettenkö olisi välillä hymyillyt vanhuksen jutuille, hän puhui välillä oikeasti hauskojakin juttuja puhelimeensa.

   

     Kuuntelin sitten koko matkan vain hiljakseen musiikkia ja yritin nukkua, siinä kuitenkaan onnistumatta. Kun pääsin linja-autoasemalle, niin oli aika kaivaa puhelimeni navigaattori esiin. Olen niin käsi suunnistamisen kanssa, etten olisi varmaan ikinä löytänyt paikalle ilman google mapsin armasta navigointipalvelua (joka kyllä bugi enemmän kuin laki sallii) vaikka tiesin, ettei minun tarvitsisi kääntyä kuin yhdessä kohdassa. Tallustin sitten reippaasti kiukuttelevan navigaattorin kanssa Sibeliustalolle ja sen pihalla meinasi iskea itkukohtaus. En saanut minun pdf -tiedostoa auki puhelimessa. Yritin ja yritin, aina kun yritin avata sitä niin puhelin heitti minut navigaattoriin. Siinä sitten alkoi iskeä paniikki ja keksin kaikki valtakunnan teorioita mitä tapahtuu, kun en saakaan lippua ruudulle. Siinä sitten varmaan kymmenen minuuttia panikoimisen jälkeen sain taottua päähäni, että eivät he voi minua jättää ilman lippua, minulla kun kuitenkin on todiste, että olen lipun varannut. Kyllä heidän on jostain pakko tarkistaa, jos se ei hoituisi näin. Mutta homma sujui helposti, selitin vain etten saa pdf – lippua auki, mutta tässä on tämä sähköposti josta se pitäisi aueta. Ei sen kummempia, nimeni avulla tarkistettiin ja pian tuo vaaleanpunainen ranneke roikkui ranteessani.

Huijasin. Tämä on ainoa kuva jonka sain keskelle x_x

         Kävin äkkiä jättämässä päällystakkini narikkaan ja sen jälkeen aloin etsimään pukuhuoneita. Se osoittautuikin astetta hankalammaksi, koska minun aivoihini ei meinannut mahtua, miten yläkertaan pääsisi. Löysin vain taidekujille johtavat portaat, mutta en niitä jotka veisivät myyntipöytäsaliin.
Harhailtuani oman aikani tupsahdin narikan takan oleville portaille ja meinasin hakata päätäni seinään. Kuinka tyhmäksi taas sitä tunsikin itsensä. Menin pukuhuoneeseen ja aloin vaihtamaan vaatteitani. Sieltä poistuttuani heitin suuremman kassini narikkaan ja jätin vain pienemmän olkalaukkuni heilumaan olalleni.
         Kävin katsomassa cosplaykisoja ja AMV-kisan. Molemmista nautin, mutta eritoten cosplaykisoista, koska esillä oli kerrassaan loistavia esiintyjiä.

          Suurin aikani meni hengailuun, sillä kaikki ohjelmat joihin olisin halunnut mennä, olivat olleet perjantaina, tai menivät kisojen kanssa päällekkäin. En halunnut jättää kisoja näkemättä, joten valitsin kisat ohjelmien tilalle. Ja meni minulta yksi ohjelma sen takia ohi, kun söin iloisesti ruokaani, enkä huomannut ajan kulua. Mutta eipä mitään, ensi kerralla paremmin, sillä nautin luennoilla olemisesta.

          Päivän vaihtuessa illaksi, kiertelin ympäriinsä ja jaoin kehuja ja ystävällisiä sanoja kanssacossaajille. Istahdin itse ihan hetkeksi penkille kirjoittamaan tekstiviestiä, kun joku puhutteli minua. Nostin pääni ja kiitän onneani, että minulla oli maski kasvoilla. Ilmeeni oli näkemisen arvoinen. ”Puhutko minulle? Kysyit kuvaa? Minulta? Mutta tuossa vieressä on todella hieno One piece cossi. Miksi minä?”

    Nousin seisomaan myöntyvän vastauksen saattelemana ja tein erittäin kömpelön poseerauksen (koska en ollut olettanut kenenkään kysyvän kuvaa). Kun kysyttiin lupaa halata ja kuulin sanat ”sinulla on mahtava cossi”, niin minun teki mieli pudota polvilleni ja itkemään silkasta ilosta. Koska ensimäinen kehu koskaan, itse tekemästäni cossista. Ensimmöinen kuva, ensimäiset kauniit sanat minulle, minulle joka oli nukkunut aivan liian vähän cossia tehdessä. Sain kiitosta rankasta työstäni. Olin niin iloinen, jopa niin että syöksyin ystäväni niskaan ja pidin jotain alkukantaista älämölöä, mutta yritin kaiketi ilmaista, että minua kehuttiin juuri.
         Vain yksi kehu voi saada energiapiikin aikaan. Koko loppu illan olin hymy huulilla ja suorastaan säkenöin. Minut oli huomattu, joku oli huomannut minut. Minua oli kehuttu ja saatoin ottaa kehut vastaan hyvillä mielellä. Cossi päälläni oli minun käsialaa, vain minun (ei lasketa, että äiti ompeli pari senttiä, kun ompelukoneen kanssa meni sukset ristiin ja se kovin halusi syödä kankaani.)

         Joku voisi nauraa, vain yksi kehu conin aikana, mutta minulle se kehu merkitsi enemmän kuin tuhat kehua. Se oli ensimmäinen kehu, jonka saatoin ottaa vilpittömästi ja ylpeydellä vastaan. Ja eikö kaikki pidä kehumisesta? Onko väärin tulla siitä onnelliseksi? Minä sanon että ei ja toivonkin ,että itse kehuillani voisin parantaa myös muiden päivää.

 

          Frostbite oli mahtava, sain conifiilikseni takaisin. Se ei ehkä ollut niin suuri kuin Cosvisionin aikanaan, mutta paljon voimakkaampi kuin Yukiconissa. Eli ei, te ette tule pääsemään minusta. Ja voi olla, että Desuconissa tulette näkemään minut aivan uudessa paikassa ;) Siitä mahdollisesti asiaa myöhemmin.

        Muuta merkittävää ei tapahtunut, olin tyytyväinen ja iloinen koko viikonlopun ajan. Kun palasin bussilla takaisin, niin ei nukkumisesta tullut aluksi mitään, sillä kuski ei tuntenut sanaa ilmastointi, tai jos tunsi, oli se kyllä reippaasti kylmän puolella. Kun joku kävi huomauttamassa asiasta ja lämpötila muuttui lämpimän puolelle, niin nukkumatti tuli viekkuun istumaan ja nukuinkin kuin pieni porsas (toivottavasti en kuorsannut) koko loppumatkan ja jos minulla ei olisi muiden raivostukseksi ollut herätyskello pimputtamassa, niin olisin kyllä nukkunut pysäkkini ohi.

Olkaa ystävällisiä toisillenne, kehukaa ja hymyilkää, voitte parantaa muiden päivää :3

Paniikki

Okei.

Olen aina ollut sitä mieltä, ettei voi olla niin kiire, etteikö ehtisi yhtä hassua riviä tekstiä kirjoittaa. Mutta nyt olen itse kokenut sen, että hyvä kun ehtii nukkua.
Noh, tästä se rauhoittuu taas. Saan ehkä kouluasiat kuntoon, ehkä tyydyn vain itkemään lattialla. Tai sitten teen vain jotain sivistävää (kuten kirjoitan tänne, koska minulla ei oikeasti olisi aikaa tähänkään kirjoitteluun.)

Yukiconista minulla ei ole sen kummempaa sanottavaa, valitettavasti. Con oli mukava, mutta ei mikään maailmaa mullistava asia. Tilojen ahtaus on aina miinus, myöskin tekniset ongelmat. Teknisille ongelmille nyt tietenkään ei voi mitään, mutta silti olisi mukavaa, että kuuluttaessa teknisistä ongelmista, annettaisiin edes suuntaa antava aikataulu koska vian pitäisi olla korjattu, näin ihmiset eivät jäisi epätietoisina jonottelemaan.

Mutta tiedättekö sen tunteen, kun on vain kaksi päivää coniin? Katsot kangaskasaa ja jotenkin aivoissasi napsahtaa. Kaksi_päivää_coniin. Et ole tehnyt mitään. Voi jessus kristus, minulla on ollut neljä viikkoa kankaat ostettuna, miksen ole tehnyt aikaisemmin? Koska olen tyhmä. Niin tyhmä.
No nyt raadeltiin lakanoita ja katsottiin miten olisi järkevintä tämä cossi tehdä. Neljännen uhrin jälkeen, sain ehkä ideasta kiinni. Seuraavaksi teen vain tämän prototyypin valmiiksi ja sitten oikean kankaan pariin. Minun pitää tosin vielä huomenna aamulla hakea muutama hassu juttu tähän cossiin, jonka jälkeen teen oman ompeluseuran.

Frosbiteen pääsen tulemaan valitettavasti vasta lauantai aamuna omien menojen takia, mutta se ei haittaa minua yhtään, saan yhden päivän ja yön lisää aikaa tehdä cossiani. Tarkoituksena olisi cossata Tokyo ghoulista Etoa, mutta varasuunnitelmana on hillua keskiaika vaatteideni kanssa, jos jostain syystä en saa cossia valmiiksi. Mutta valmiiksi yritetään saada härän raivolla!

Tämä on lyhyt tynkä, yritän kirjoittaa Frostista kunnon postauksen, mutta menen nyt repimään hermojani noiden kankaiden kanssa. Nähdään frosbitessa!

Katasrofin ainekset

Tiedättekö sen tunteen, kun teidän tekisi mennä vain itkemään pöydän alle?

Minulla on nyt sellainen, tätä kutsutaan conihöperyydeksi. Minulla tulee aina ennen conia kauhea hyysterisyys, jolloin tuntuu, että kaikki mahdollinen menee pieleen, jännittää ja hui hui. Tämä on onneksi vain ohimenevä vaihe,

Noh, keskiviikkona meinasi käydä totaallinen katasrofi. Maalailin kylttiä kaikessa rauhassa, jotta tuohon minun videoon haluavat ihmiset löytäisivät minut ihmisten seasta. Minulla oli peruukki pyykkitelineen päällä, sillä olin leikannut sitä viimeiseen muotoonsa ja olin sen sitten vain heittänyt siihen. Ei hyvä.

Pienet termiitit (kissat) päättivät, että hei, tämähän on kiva lelu, tätä on kiva raahata ympäriinsä. Olin jättänyt kyltin kuivumaan, jotta voisin maalata pian toisen kerroksen punaista maalia vanhan kerroksen päälle. Maali oli siinä kyltin vieressä, pakasterasian kannen päällä. Olin itse vessassa koittamassa vähän meikkailuja, jottei sitten lauantai aamuna tarvitse tehdä kaikkia virheitä. No rakkaat riiviöni kiikuttivat peruukkia ympäriinsä. Rakkaat lapset sitten hyppäsivät pöydälle, jossa oli kyltti ja maali. Ja jokainen varmaan osaa ynnätä yhteen, missä se pruukki sitten pian oli <3

Jätti sydän kyllä muutaman lyönnin väliin, kun näin sen ihanan ja valkoisen peruukkini maalin päällä. Kahvi istui tyytyväisenä pehkon vieressä, aivan kuin olisi hakenut kehuja hyvästä työstä. Siinä paniikin iskiessä, nappasin pehkon käteeni ja juoksin vessaani. Heitin peruukin altaaseen ja aloitin elvyttämisen. Kahvi tepsutteli vessanpöntön kannen pääälle katselemaan, kun hullu omistaja juoksi ympäriinsä kiljuen ja huutaen, aivan kuin olisi kyseessä henki ja elämä.

Peruukki pelastui, maali ei ollut ehtinyt yhtän kuivua ja onneksi peruukin kuitu ei ollut ottanut väriä kiinni. Tehopesun jälkeen vein peruukin kuivumaan saunaan, joka oli satumoisin lämpeämässä (koska saunon erittäin usein.) Tämän jälkeen kiikutin riiviökissan pois saunasta, sillä katin mielestä se peruukki oli edelleen kiva. Naulitsin saunan oven kiinni ja murisin itsekseni, kun omistin kissoja, joilla on tarve kanniskella kaikkea kuin mikäkin koira.

Maalasin kyltin loppuun ja totesin, että en omaa taiteellisia lahjoja. Harakanvarpaiset kirjaimet ja epäsymmetrinen sydän. No, ainakin kaikki näkevät, että hei, tuo on se ihme kämäinen kyltti, tuon on pakko olla se hyypiö jota etsin.

Kauniit harakan varpaani

Tässä pakkailen kamoja ja valmistaudun lähtemään kohti Helsinkiä ja ystävääni. Punkkaan siellä koko conin ajan ja menen jo nyt, perjantaina, koska minua ei houkuta herätä ennen kuutta aamulla jotta ehtisin bussiin, joka toisi minut yhdeksäksi kamppiin. Ei kiitos, nukun mielummin vähän pidempään kaverillani.

Nähdään siis yukiconissa! Pitäkää kaikki hauskaa! :)

Uuudet kujeet, uudet vuodet

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA

(Miksi tämä musiikki? Ihan vain siksi koska tämä on soinut kolme päivää minun korvamatonani.)


Mitä vuosi 2015 tuo tullessaan? Sitä ei valitettavasti voi kukaan tietää, mutta toivon että ihania hetkiä cosplayn ja ystävien parissa. Jätän ilkeät kommentit viime vuoteen ja jatkan yhtä avoimin mielin kuin ennenkin. Tulen jatkamaan positiivisella kannalla, tulen tekemään omia projektejani. Te tulette vielä kuulemaan minusta! Minua ei lannisteta! Uusi vuosi, uudet kujeet! Viettäkää rauhallinen ja iloinen uusi vuosi, kerätkää voimia conikauden aloitukseen!