Hymyillen Frostbitesa

(Mitä täällä oikeen tapahtuu... Blogger ei anna lisätä kuin alkuun ja loppuun kuvia D: Joten joudutte lukemaan puuduttavaa tekstiä ilman kuvia. En vain jaksa enää tapella, anteeksi. Teksti muutenkin heittää häränpyllyä,mutta koitan selvitellä ongelmaa.  )

Desucon Frostbite. K-18. Ikäkriisissä vellovien con.  Elitistien con.

          Mitä kaikkea sainkaan kuulla tästä kyseisestä tapahtumasta viime vuonna, kun se järjestettiin ekan kertaan. Itse minua harmitti ihan vähän (lue, paljon), koska minun pääsyni coniin oli kahdesta vaivaisesta viikosta kiinni. Olisi pitänyt puskea vielä aikaisemmin ulos mamman massusta, ei se kaksi viikkoa olisi vaikuttanut enää jo kaksi ja puoli kuukautta liian aikaisin tulleelle mitään, eihän?

          Mutta siis, viime vuonna minua tosiaan harmitti, kun en coniin päässyt, tänä vuonna oikeastaan odotin vain kauhulla koko tapahtumaa. En sen takia, että rannekkeeseen oli lätkäisty K-18, vaan siksi, että Yukicon meni minulla oikeastaan penkin alle. En kertonut koskaan syytä, sillä olen todellakin miettinyt coneissa käymistä ja edellisen hätäkirjoitukseni aikana minulla ei ollut aikaa syväluotaamaan pääni sisuksia.

         Mutta syy, miksi odotin tätä conia pelolla oli se, että Yukiconissa en ollut tuntenut mitään. Con ei ollut tuntunut miltään. Istuin koko conin minulle tuntemattomien ihmisten vieressä ja olin jopa apaattinen. En tuttuun tapaani uskaltanut yrittää tutustua muihin ihmisiin, vaan kyhjötin ystäväni vieressä ja joskus ujosti sanoin muutaman hassun sanan hänen omille ystävilleen. Laskin oikeastaan vain tunteja, koska kyseinen tapahtuma loppuisi ja pääsisin vain kotiin nukkumaan.
         Kun vihdoin pääsin kotiin, niin alkoivat ajatukseni pyöriä. Olenko menettänyt otteen? Miksi con ei tuntunut niin mahtavalta kuin esimerkiksi cosvision? Miksen ajatellut haikeudella Yukiconia?
Puhuinkin ystävälleni, että mitä teen jos conit eivät ole minulle enää se tylsän elämän pakopaikka? Mitä jos ne eivät tunnu enää omalta. Päätin antaa Frostbitelle mahdollisuuden. Jos tuntemukseni olisivat samoja, niin sitten miettisin mitä tekisin.

          Astuin lauantaina lahteen menemään bussiin äärimäisen huonosti nukutun yön jälkeen. Olin kaksi yötä vain ommellut cossiani ja se kannatti. Se oli mahtava. Se ei ollut täydellinen, oikeastaan kuka tahansa olisi voinut tehdä sen paremmin kuin minä. Mutta olin silti ylpeä itsestäni. Se oli kokonaan minun itse tekemäni, vain ja ainoastaan minun. Olin näyttänyt itselleni, että kykenen tekemään jotain, osaan kyllä.  Osasin ratkaista pulmia ja  toimia kun vain päättäisin niin. Mutta tästä on hyvä jatkaa eteenpäin, reippaasti vain, tämä kohensi niin maan pirusti itsetuntoani, vaikka puku tosiaan näyttikin kakkosluokkalaisen tekemältä. Mutta se oli minun tekemä, ihka ensimmäinen täysin itse tehty cossi. Kai sitä saa olla ylpeä? Ainoa mikä meni pilalle, oli Eton sideharso härpäkkeet. Olin olettanut (idiootti), että minulta löytyisi jotkut legginssin tapaiset tai muut, johon saisin ommeltua sideharson. Mutta ei, minulla oli vain sukkahousut. Ja kuten jokainen tietää, sukkahousut repeävät välittömästi pienenkin raapaisun takia. Joten, minä yritin saada ties millä tekniikoilla ne sideharsot pysymään, mutta ei kun ei, jouduin luopumaan niistä.

          Ajattelin, että voisin kahden tunnin bussimatkan viettää bussissa nukkumalla, sillä nukuttujen tuntien määrä olisi laskettavissa yhden käden sormilla. Mutta arvon vanhus istuutui eteeni ja aloitti pitkän puhelun ystävälleen. Vanhus puhui tunnin ja 45 minuuttia puhelimeen ja äänestä päätellen hän puhui toiselle, vähän huonokuuloiselle vanhukselle. Kyllä sitä teki mieli tunnin jälkeen ystävällisesti kehottaa vanhusta lopettamaan, mutta miten mukamas voisin? Minkään valtakunnan laki ei kiellä puhelimessa puhumista yleisessä kulkuneuvossa. Minun väsymykseni ja valvomiseni ei ollut mikään syy olla epäkohtelias. Ja onhan se vain hyvä, että vanhoina päivinä pitää yhteyttään ystäviinsä. Ja en voi väittää, ettenkö olisi välillä hymyillyt vanhuksen jutuille, hän puhui välillä oikeasti hauskojakin juttuja puhelimeensa.

   

     Kuuntelin sitten koko matkan vain hiljakseen musiikkia ja yritin nukkua, siinä kuitenkaan onnistumatta. Kun pääsin linja-autoasemalle, niin oli aika kaivaa puhelimeni navigaattori esiin. Olen niin käsi suunnistamisen kanssa, etten olisi varmaan ikinä löytänyt paikalle ilman google mapsin armasta navigointipalvelua (joka kyllä bugi enemmän kuin laki sallii) vaikka tiesin, ettei minun tarvitsisi kääntyä kuin yhdessä kohdassa. Tallustin sitten reippaasti kiukuttelevan navigaattorin kanssa Sibeliustalolle ja sen pihalla meinasi iskea itkukohtaus. En saanut minun pdf -tiedostoa auki puhelimessa. Yritin ja yritin, aina kun yritin avata sitä niin puhelin heitti minut navigaattoriin. Siinä sitten alkoi iskeä paniikki ja keksin kaikki valtakunnan teorioita mitä tapahtuu, kun en saakaan lippua ruudulle. Siinä sitten varmaan kymmenen minuuttia panikoimisen jälkeen sain taottua päähäni, että eivät he voi minua jättää ilman lippua, minulla kun kuitenkin on todiste, että olen lipun varannut. Kyllä heidän on jostain pakko tarkistaa, jos se ei hoituisi näin. Mutta homma sujui helposti, selitin vain etten saa pdf – lippua auki, mutta tässä on tämä sähköposti josta se pitäisi aueta. Ei sen kummempia, nimeni avulla tarkistettiin ja pian tuo vaaleanpunainen ranneke roikkui ranteessani.

Huijasin. Tämä on ainoa kuva jonka sain keskelle x_x

         Kävin äkkiä jättämässä päällystakkini narikkaan ja sen jälkeen aloin etsimään pukuhuoneita. Se osoittautuikin astetta hankalammaksi, koska minun aivoihini ei meinannut mahtua, miten yläkertaan pääsisi. Löysin vain taidekujille johtavat portaat, mutta en niitä jotka veisivät myyntipöytäsaliin.
Harhailtuani oman aikani tupsahdin narikan takan oleville portaille ja meinasin hakata päätäni seinään. Kuinka tyhmäksi taas sitä tunsikin itsensä. Menin pukuhuoneeseen ja aloin vaihtamaan vaatteitani. Sieltä poistuttuani heitin suuremman kassini narikkaan ja jätin vain pienemmän olkalaukkuni heilumaan olalleni.
         Kävin katsomassa cosplaykisoja ja AMV-kisan. Molemmista nautin, mutta eritoten cosplaykisoista, koska esillä oli kerrassaan loistavia esiintyjiä.

          Suurin aikani meni hengailuun, sillä kaikki ohjelmat joihin olisin halunnut mennä, olivat olleet perjantaina, tai menivät kisojen kanssa päällekkäin. En halunnut jättää kisoja näkemättä, joten valitsin kisat ohjelmien tilalle. Ja meni minulta yksi ohjelma sen takia ohi, kun söin iloisesti ruokaani, enkä huomannut ajan kulua. Mutta eipä mitään, ensi kerralla paremmin, sillä nautin luennoilla olemisesta.

          Päivän vaihtuessa illaksi, kiertelin ympäriinsä ja jaoin kehuja ja ystävällisiä sanoja kanssacossaajille. Istahdin itse ihan hetkeksi penkille kirjoittamaan tekstiviestiä, kun joku puhutteli minua. Nostin pääni ja kiitän onneani, että minulla oli maski kasvoilla. Ilmeeni oli näkemisen arvoinen. ”Puhutko minulle? Kysyit kuvaa? Minulta? Mutta tuossa vieressä on todella hieno One piece cossi. Miksi minä?”

    Nousin seisomaan myöntyvän vastauksen saattelemana ja tein erittäin kömpelön poseerauksen (koska en ollut olettanut kenenkään kysyvän kuvaa). Kun kysyttiin lupaa halata ja kuulin sanat ”sinulla on mahtava cossi”, niin minun teki mieli pudota polvilleni ja itkemään silkasta ilosta. Koska ensimäinen kehu koskaan, itse tekemästäni cossista. Ensimmöinen kuva, ensimäiset kauniit sanat minulle, minulle joka oli nukkunut aivan liian vähän cossia tehdessä. Sain kiitosta rankasta työstäni. Olin niin iloinen, jopa niin että syöksyin ystäväni niskaan ja pidin jotain alkukantaista älämölöä, mutta yritin kaiketi ilmaista, että minua kehuttiin juuri.
         Vain yksi kehu voi saada energiapiikin aikaan. Koko loppu illan olin hymy huulilla ja suorastaan säkenöin. Minut oli huomattu, joku oli huomannut minut. Minua oli kehuttu ja saatoin ottaa kehut vastaan hyvillä mielellä. Cossi päälläni oli minun käsialaa, vain minun (ei lasketa, että äiti ompeli pari senttiä, kun ompelukoneen kanssa meni sukset ristiin ja se kovin halusi syödä kankaani.)

         Joku voisi nauraa, vain yksi kehu conin aikana, mutta minulle se kehu merkitsi enemmän kuin tuhat kehua. Se oli ensimmäinen kehu, jonka saatoin ottaa vilpittömästi ja ylpeydellä vastaan. Ja eikö kaikki pidä kehumisesta? Onko väärin tulla siitä onnelliseksi? Minä sanon että ei ja toivonkin ,että itse kehuillani voisin parantaa myös muiden päivää.

 

          Frostbite oli mahtava, sain conifiilikseni takaisin. Se ei ehkä ollut niin suuri kuin Cosvisionin aikanaan, mutta paljon voimakkaampi kuin Yukiconissa. Eli ei, te ette tule pääsemään minusta. Ja voi olla, että Desuconissa tulette näkemään minut aivan uudessa paikassa ;) Siitä mahdollisesti asiaa myöhemmin.

        Muuta merkittävää ei tapahtunut, olin tyytyväinen ja iloinen koko viikonlopun ajan. Kun palasin bussilla takaisin, niin ei nukkumisesta tullut aluksi mitään, sillä kuski ei tuntenut sanaa ilmastointi, tai jos tunsi, oli se kyllä reippaasti kylmän puolella. Kun joku kävi huomauttamassa asiasta ja lämpötila muuttui lämpimän puolelle, niin nukkumatti tuli viekkuun istumaan ja nukuinkin kuin pieni porsas (toivottavasti en kuorsannut) koko loppumatkan ja jos minulla ei olisi muiden raivostukseksi ollut herätyskello pimputtamassa, niin olisin kyllä nukkunut pysäkkini ohi.

Olkaa ystävällisiä toisillenne, kehukaa ja hymyilkää, voitte parantaa muiden päivää :3