Satuttavat sanat

Minä, huiman kahdeksan seuraajan blogi, olen joutunut netin ihmemaailman mustamaalaamisen kohteeksi.Jossain yksityisessä facebookin cosplay ryhmässä (ei siis suomen cosplay-piiri), minusta on puhuttu hyvin negatiiviseen sävyyn. Olen kuulemma epäaito, teennäinen sekä sinisilmäinen.  Yksi tuttavani auliisti nappasi kuvakaappauksen kommenteista ennen kuin poistui koko ryhmästä. En ole edes kysynyt ryhmän nimeä häneltä, koska en näe sen auttavan.


Niiden ei tietenkään varmaankaan koskaan ollut tarkoitus joutua silmiini, mutta olkoon tämä opettava esimerkki. Älkää koskaan, ikinä missään ryhmässä olko ”ei tää henkilö koskaan saa tietää.” Uskokaa pois, yleisesti ottaen tälläisillä asioilla on tapana tulla julki joskus. Ja koskaan ei ole hyväksyttävää haukkua toista, edes siellä internetin sopukoissa, mistä sen haukkumisen ei pitäisi tavoittaa haukuttavaa henkilöä.


Haluan myös sanoa, että oikeasti, en ole mitenkään vihainen teille, oikeastaan en ole vihainen ollenkaan. Olen vain huvittunut. Sillä en olisi koskaan uskonut, että löytäisin itsestäni tuollaista tekstiä. Olen kuitenkin aika tuntemaon ihminen, ekä ole mitenkään pinnalla. Kukaan ei tunnista minua coneissa, olen vain massaan sekoittuva kulkija. Minulla ei ole montaa lukijaa eikä blogini katseluhistoria ole päätä huimaava. Eihän siis pitäisi olla mitenkään odotettavaa, että minusta löytyy tekstejä somen ihmeellisestä maailmasta?Ja vaikka minua eivät kyseiset kommentit satutakkaan, niin harmittaa silti ihan vähän. Olen nähnyt paljon aikaa ja vaivaa kehittymiseeni ja olen myös yrittänyt antaa ihmisille oikeanlaista kuvaa itsestäni. Mutta näköjään en ole täysin onnistunut.


Joten miksi minä? Miksi minut on napattu nyt johonkin pienimuotoiseen myllytykseen? Sitä en tiedä, enkä varmasti saakkaan tietää, elleivät tuolla sivuilla puhelleet henkilöt tule minulle puhumaan. Minua saa ihan rauhassa lähestyä, en ole mitenkään pahasuinen tai kanna kaunaa. Voin vakuuttaa, että en oikeasti ole teille vihainen ja ala huutamaan pää punaisena, jos otatte yhteyttä minuun. Minun kanssa voi jutella, voimme keskustella ihan rauhallisessa hengessä.

On jotenkin harmi, että joku sanoo minusta noin. Ei sillä, että haluaisin jokaisen pitävän minusta, sillä kaikki ei vain voi pitää kaikista, se on ihan ymmärettävää ja elämän tosiasioita. Mutta en haluaisi blogin kautta antaa itsestäni epäaitoa kuvaa, en siihen ole ainakaan pyrkinyt. Olen kirjoittanut ja sanonut asioita, jotka kykenen pitämään tai ovat totta. En ole ylistänyt ompelutaitojani, enkä kehuskellut osaamisillani.  Ihan vain siksi, etten osaa yksinketaisesti ommella. 

Olen vain sanonut, että omalla esimerkilläni haluaisin saada pieneen coslpayn harrastajien joukkoomme positiivisuutta. Ehkä sitten näin sanotessani olen tullut nostaakseni itseni jalustalle, mutta se ei ole ollut tarkoitus. En ole koskaan halunnut nostaa itseäni jalustalle, sillä en todellakaan kuulu sinne, en ole mahtava ihminen, joka ansaitsee kaikkien huomion ja ihailun. Olen ihan tavallinen, joka vain yrittää omalla toiminnallaan luoda positiivista henkeä.

Onko jotenkin väärin yrittää olla iloinen ja positiivinen, onko myös väärin antaa sellaista kuvaa blogissaan?

Voihan se olla ärsyttävää, jos toinen on yltiöpositiivinen, mutta en voi sanoa että olisin 24/7 ajasta positiivinen. Vaikka pyrinkin hymyilemään ja olemaan onnellinen pienistä asioista ja nauttimaan elämästä, niin en aina jaksa olla pirteä. Joskus ei vain jaksa olla iloinen. Joskus kun oikein menee kaikki pieleen, niin ei keksi mitään hyvää mitä on tapahtunut.
Mutta olen pari vuotta sitten ollut sellaisella myllytyksessä, että en enää halua olla masentunut ja maailmassa mitään hyvää näkemätön ihminen. Koska se ei ole niin, maailmassa on paljon hyvää, maailmassa on paljon kauniita asioita. Yritän nauttia pienistä asioista ja valaa itseeni positiivista mieltä. Ja se on onnistunut hyvin. Olen aivan erilainen kuin pari vuotta sitten ja olen tyytyväinen siihen. Olen löytänyt sen lapsuuden ilon, joka oli joskus hukassa.
Mutta joka tapauksessa, kuten olen toitottanut, täällä ei ole tarpeeksi positiivisuutta. Ja en ainakaan ole halunnut antaa itsestäni ylipositiivista kuvaa.

Mutta tämä maailma ei koskaan muutu, kukaan ei muutu jos kaikki kulkevat vain sovittua polkua, kukaan ei puhu keskenään. Yritän iloisella ja positiivisella asenteella houkutella ihmisiä, sillä haluan tutustua uusiin ihmisiin. Eihän hymy ketään tapa, eihän? :) 

Huomatkaa, _veromon_ 

En luule pärjääväni esityskisoissa, sillä en ole vielä kisaamaan päässyt. En oleta, että heti ekasta kisasta tulisi heti voitto, en oikeastaan odota edes sijoitusta.   En luule että saan edes kolmannesta esityskisasta sijoitusta. Saan sijoituksen sitten kun saan, se ei ole minun pointtini hommassa. Tottakai sitä kaikki haluavat varmastikin voittaa ja esityksellään sitä hakevat, mutta minulla on myös omat syyni, miksi haluan kisata. Haluan näytellä ja haluan näyttää yleisölle kovan työni uurastukset. Haluan antaa yleisölle viihdyttävän ja mieluisan esityksen. Haluan saada palautetta esityksestäni ja tehdystä työstä. Mutta haluan myös pitää hauskaa lavalla ja antaa hauskuuden välittyä myös yleisölle.

Sitten kun kisakentille astun, niin en voi olettaa että kaikki menee ekalla kerralla täysin nappiin. Eihän se ole oikeastaan missään niin, että ollaan seppiä syntyessään.
En ole osallistunut vielä esityskisoihin, koska ompelutaitoni ovat mitättömät. Haluan ensin vähän kehittyä ja vasta sitten lähteä harjoittelemaan viihdyttävän ja katsottavan esityksen tekoa.

Ja tarvitseehan esityskisoissa taitoa. Vaikka pääpaino ei olekaan puvuissa, niin on erittäin hankalaa tuottaa näyttävä ja viihdyttävä esitys. Ei voi mennä vain spontaanisti lavalle ja päättää siellä mitä tekee.
Pitää miettiä tarkkaan mitä tekee, miksi tekee ja miten tekee. Pitää miettiä onko esitys viihdyttävä, onko se sopivan pituinen, mitä lavasteita käyttää, mitä laittaa soimaan taustalle ja paljon muuta.

En myöskään luule olevani vermilion cityn kuumat kaivosmiehet kakkonen. Jotenkin outoa että minua edes verrataan heihin, kun en ole edes vielä kisannut. En ole mitenkään samassa sarjassa heidän kanssaan, heillä on kokemusta ja taitoa, joita minulta ei vielä löydy melkein yhtään. He ovat tehneet ihan hemmetin hienon ja viihdyttävän esityksen silloin Desuconissa, jonka eteen on varmasti nähty aikaa ja vaivaa.
Joten, en todellakaan luule olevani he, ja hekin ovat ihmisiä esityksen takana, eivätkä pelkkä esitys. He eivät ole vain ”vermilion cityn kuumat kaivosmiehet”, vaan ovat kolme hengittävää ja kävelevää ihmistä, joilla on omat tunteet.

Ehkä tämä on osittain totta. Esityskisat voivat olla se missä pärjään, siksi etten (kuten olen jo maininnut) osaa ommella huimia tekeleitä. Olen myös omasta mielestäni hyvä esiintyjä, joten miksi en sitten alkaisi myös kisaamaan siinä kategoriassa joka olisi minun taidoilleni luontainen? En osaa tehdä näyttäviä ja hienoja pukuja, joten miksi menisin pukukilpailuihin, joissa tekisin ihan ok puvun, mutta en koskaan tulisi tuntemaan oloa ”hei, nyt onnas, puku on ihan kamala, mutta onnas!”

Toki esityskilpailuissa myös arvostellaan puku, ja siihen pukuun pitää panostaa 110% myös, mutta se ei ole ainoa arvostelu periaate. Esityskisoissa voin mahdollisesti lavalla tuntea sen tunteen, sen mitä haluankin ”No, sauma on vähän vino, mutta hemmetti, esitys meni hyvin!”
Joten jos minulla on vähän puutteelliset ompelutaidot, mutta hyvät esitystaidot, niin miksen saisi sitten suuntautua esityskilpailuihin ja jättää tavalliset pukukilpailut muille? Miksi pitäisi väkisin mennä puvun ulkonäköön painiotteiseen kisaan näyttelemään vinoja saumojani?

Ja kuten jo sanoin, esityskilpailut vaativat yhtä paljon työtä kuin tavallinen pukukisa.

Mistä edes tällaisen käsityksen joku on saanut?
Ehkä minun päähäni ei vain mene, että joku ehkä pitää esityskisoja läpihuutojuttuna. Minulle ne ovat kuin arvokilpailuja ja aina pakko päästä katsomaan jos conissa sellaiset järjestetään. Ihailen jokaista lavalle noussutta ja osoitan tukeni aina raikuvilla aplodeilla. Pyrin aina mennä kehumaan esityksissä olleita ihmisiä, sanomaan heidän esityksistään kivoja juttuja.
Kaikki eivät näköjäänkään ajattele noin. Ja eihän kaikki voikaan ajatella samalla tavalla, maailmasta tulisi liian mustavalkoista.

Ehkä tämän asian puiminen riittäisi nyt.  Koska minusta kirjoittelevat ihmiset taitavat seurata blogiani, niin toivon heidän lukevan tämän postauksen.
Toivoisin heidän tulevan puhumaan minulle, voin antaa sähköpostinikin jos haluatte.  Toivon myös että muut ihmiset heräisivät, ei ole koskaan oikein puhua pahaa muista ihmisistä, ei edes jossain salaisessa facebook ryhmässä.  Jotkut ihmiset voivat olla paljon herkempiä tälläisille, minulla vain on kehittynyt kova nahka. Hhe saattavat oikeasti loukkantua tälläisistä sanoista todella pahasti. 

Joten kiltit ihmiset, olkaa toisillenne ystävällisiä! Ei viitsitä pilata hyvää ilmapiiriä tällaisella, eihän? Olen aina nähnyt suomessa cosplayn positiivisena harrastuksena, joten pidetään se jatkossakin sellaisena!

Vammasilmä oppii ja jakaa rakkautta ympärilleen.

Tiedättekö sen tunteen, kun joku on ihan hirveän vaikeaa ja ei ota onnistuakseen? Kiroatte itsenne ja koko maailman samalla, kun turhaudutte itseenne ja menette nurkkaan mököttämään ja syömään joululahjaksi saamianne suklaita?
Sitten seuraavana päivänä kävelette suklaata täyden mahanne kanssa ja yritätte uudestaan. Ja plops, homma onnistuu heti.

Woooot?!

Päätin yrittää uudelleen laittaa piilarit silmiini, koska ei voi olla niin vaikeaa. Humps, ne menivät toisella yrityksellä silmääni. Tapitinkin ihmeissäni peilikuvaani ja katselin silmissäni majailevia piilolinssejä. Ne olivat silmässä, kyllä, siellä ne olivat. Kasvoilleni nousi idioottimainen virne ja meninkin myhäilemään sohvalle. Ongelmani viime yrityksellä oli se, että yritin katsoa poispäin kun asetin linssiä paikalleen. Tällä kertaa katsoin suoraan ja asetin piilarin suoraan paikoilleen. Helppoa ja vaivatonta nyt kun tajusin, että pidän vain katseen suorassa niin homma sujuu!

Mutta kuitenkin, minulla on jo hetken kytenyt päässäni pieni idea. Idea jolla toisin omalta osaltani iloa ja rakkauden ilosanomaa tähän pieneen yhteisöömme. Haluan omalla tekemiselläni ja esimerkilläni näyttää muille, että hei, ei tämä elämä ole niin vakavaa, antakaa mennä, hymyilkää, naurakaa ja nauttikaa elämästänne! Positiivisuuta ei ole koskaan liikaa, joten päätän vain lisätä sen määrää.

Alku vuoden coneissa (yukicon ja frosbite) tulen conittamisen ohella olemaan kameran takana. En ota normaalisti vain kuvia, vaan painan kamerani REC nappia ja annan videon pyöriä. Ja kuvauksen kohteena olette te, te ihanat ihmiset jotka haluatte projektiini lähteä mukaan.
Olen muutama viikko sitten suomen cosplay-piirissä heittänyt ensimmäisen kerran tämän idean ilmoille ja kysynyt halukkaita. Halukkaita tulikin reipas 20 ja olen ihan uh, kiitos! Kiitos jokaiselle joka haluaa olla tässä mukana!

Videon ideana on siis lisätä iloa ja positiivisuutta. Saada uusille harrastelijoille itsevarmuutta ja rohkeutta sekä houkutella mukaan uusia ihmisiä. Haluamme saada aikaan positiivisen hengen, johon on helppo ja mukava tulla.

Seison kameran takana ja esitän muutaman kysymyksen. Kysymykset ovat tällä hetkellä nämä:
- Miksi harrastat cosplayta?
- Mikä tekee sinut coneissa iloiseksi
- Onko cosplay vaikuttanut myönteisesti muuhun elämääsi jollain tavalla?
- Mitä haluisit sanoa aloittelevalle cossaajalle?


Ja lopuksi pyydän videolla esiintyviä  hymyilemään. Tuo niin yksinkertainen, mutta niin tärkeä asia. Yksi hymy voi pelastaa niin monen päivän. Vain tuolla yksinkertaisella eleellä voi olla valtava merkitys jollekkin.

Joku voisi ajatella, että tämä tulee olemaan vain yksi video valtavirrassa. No sitten se tulee olemaan, jos videon katsoo edes viisi ihmisiä, niin olen onnistunut. Viisi ihmistä on katsonut videon ja nähnyt joukon hymyileviä ihmisiä. Sehän on minun tavoitteeni.
Näyttää että meillä on hauskaa, cosplay on hauskaa ja iloista, ei niin vakavaa.

Olen ehkä vähän pilvissä elelijä, myönnän sen. Muta se ei haittaa minua, vaaleanpunaisissa pilvilinnoissa on oikeastaan hyvä elää. Niistä käsin on mukava suunnitella asioita.
Enhän minä tiedä kuinka paljon videoni tulee saamaan aikaan kannatusta.  Se voidaan katsoa viisi kertaa tai viisikymmentä kertaa. Mutta haluan uskoa, että edes ne viisi kertaa muuttavat ihmisiä, saavat heille edes hymyn huulille, edes yhden positiivisen ajatuksen.

Jotkut ovat sanoneet, että haluavat tulla tunnetuiksi mahtavilla puvuillaan. Onhan se tietysti mahtavaa osata tehdä mitä upeampia pukuja ja saada näin ihailijoita. Mutta minä olen vastarinnan kiiski. Haluan toki kehittyä pukuilussa, haluan tehdä vaativampiakin pukuja, mutta se ei ole minun päätavoitteeni. Minun suurin tavoitteeni on tulla tunnetuksi positiivisuudesta ja iloisesta mielestä.
Olisi aivan mahtavaa, jos joku tulisi conissa sanomaan minulle ”hei, olen katsellut sinua tässä päivän aikana, ja olet ihanan positiivinen,”
Kuka nyt ei haluaisi kuulla kehuja puvuistaan, haluanhan minäkin kuulla ja aina se on kannustavaa. Mutta silti, minun tähtäimeni  on oman tahtiin kehittyä tässä harrastuksessa ja samaan aikaan saada uusia ystäviä ja olla iloinen ja positiivinen ihminen, johon olisi helppo tutustua.
Haluan joskus päästä kisakentille esityskilpailujen muodossa, mutta sen aika tulee kun koen itseni valmiiksi.
Sillä välin tyydyn tällaiseen toimintaan, jaan rakkauden ilosanomaa ympärilleni.
Jos tämä projekti sujuu hyvin (kuten toivon ja luulen sen sujuvan), niin voin tulevaisuudessakin ryhtyä vastaavanlaisiin projekteihin.

Jos haluat tulla mukaan videon, niin ilmoita halukkuutesi tämän blogin kommenteissa. Jos et uskaltaudu tähän ilmoittamaan, niin minua voi tulla conissa nykimään hihasta, tulen todennäköisesti tekemään asian tiimoilta kyltin jonka kanssa heilun.
Tulen myös ottamaan kuvan miltä tulen yukiconissa näyttämään.
Jos sinulla on mitä tahansa kysyttävää, niin kysy pois, vastaan mieluusti :)

Ja muistakaa, hymy on tämän maailman kaunein asia, joten annetaan hymyn levitä!

 

Vammasilmä

Hyhy, taisin luvata postauksen pikku projektistani jo viime viikolla.
Hih, taisin valehdella. Anteeksi! Lupaan kertoa projektistani ennen uutta vuotta (2015, hui!)

Tänään kävin Turussa isäni kanssa. Hetken maanittelun  ja kiisanpentu ilmeiden jälkeen sain hänet heittämään minut cybershoppiin. Loikkasin autosta ulos ja kipitin kauppaan sisään.

Mukaan irtosi vihoin piilarit. Parilliset harmaat sekä yksi punainen piilari.
Harmaat ovat todella kivat ja luonnollisen näköiset ja ah, niin mukavat silmissä. Mums <3
Punainen piilari on ainakin näyttävä, jos ei muuta! i kai nyt siitä voi muuta sanoa, kuin noh, se on punainen.

Tosiaan. minulla ei ole koskaan ollut piilaria silmissä. Vähän jännityneenä otin piilarin sormelleni ja mietiskelin, mites tämä homma tästä nyt suoritetaankaan.
Harmaa löllö sörmillani, varovaisesti yritin laittaa sen oikean puolen silmääni. Kuutisen kertaa sain sen laittaa uudestaan, kunnes hokasin, että hei, näinhän se menee. Ja vau, harmaat silmät sopivat minulle!  Ihastelin eripari silmiäni ja päätin hyökätä åunaise piilarin kimppuun.

Voi kaivo

Ei mennyt kuten strömsössä, ei mennyt edes kuin muumeissa. Piilari ei mennyt silmään, ei sitten millään. Ongelmana ei ollut se, että minua olisi ällöttänyt silmäni sörkkiminen, noup. Minulle ei tuottanut itse piilarin koskeminen silmän pintaani juuri mitään ongelmaa, vaan se, että piilari juuttui sormeeni aivan liian tiukasti eikä suostunut jäämään silmääni...

Yritin piilarinesteellä ja ilman, koitin kaiken. Etsin netistä apuja ja kiukuttelin ystävilleni ja ragesin sitä, että vasen puoli pitää olla aina hankala. Mikäköhän luonnonlaki tai syndrooma sekin on?  Lopulta piilari suostui uiskentelemaan silmääni ja se tunne oli ihana. Se oli silmässä! Se oli nyt vihdoin silmässä!

Laitoin peruukin päähäni ja räpsäisin yksinkertaisen kuvan. Lopputulos alla.

Peruukissa vielä fiksattavaa enemmän kin viime kerralla tajusinkaan... :D

Kappas, kello on jo yksi yöllä...  Hei hetkinen.... JOULU!

HYVÄÄ JOULUA JOKAISELLE!

Uuuuuusi ulkoasu!

Tein sen, minä tein sen! Fanfaarit soimaan!
Katsotte tällä hetkellä uutta ulkoasua. Lukuisten raivareiden ja martyyristen valitusvirsien jälkeen, voin vihdoin onnellisena sanoa, että helkutti soikoon, selvisin.

Oletin, että minulla olisi mennyt päiviä tämän tekemiseen, mutta ei, suoriuduin runsaassa kuudessa tunnissa tästä urakasta.

Kyllä sitä meinasi välillä usko loppua kesken, kun blogger yritti kaikensa, etten tässä onnistuisi. Mutta päätin, että nyt hemmetti, teen tämän ja todistan etten ole silloin joskus nuoruudessa turhaan opetellut koodailua. Yksi rikkinäinen koodi ei minua pysäytä!

Kaikesta selvittiin ja nyt tämä näyttää tältä. Pitäisikö jotain muuttaa? Onko jokin vinksallaan? Onko jossain bugeja?
Kertokaa mielipiteenne, korjausehdotuksia tai ihan mitä vain!

Kertokoon seuraavat gifit kuuden tunnin uurastuksen jälkeiset tunteet

Tämä on ehkä päälimäisin tunne... :D

Niin mikä elämä?

Nyt. Nukkumaan. Heti.

- Hyvää yötä -

Tukan pesupäivä ja päiden selvittelyä

Mitä ihmettä, sain energiakärpäsen. Ehkä hyvät yöunet ovat syypää??

Kuka tietää, mutta tällainen energinen tunne on oikeastaan aika kiva.

Hetken mielijohteesta laitoin perukkisukan päähän ja istutin päähäni valkoisen perukkini. Sitä siinä hetken katseltua tajusin heiluvani saksien kanssa ja leikkelin sitä malliinsa. Hui hemmetti, että peruukin leikkaaminen osasi olla pelottavaa! Menin ihan milli milliltä ja varovaisesti muokkasin peruukkia haluttuun muotoon. Pitkiä haituvia jäi vielä sinne tänne, mutta peruukki on nyt enemmän sinne päin, mitä Kanekin cossiin tarvitsen. Muokkaan peruukin viimeiseen muotoonsa, kun oikeasti minulla on kaikki cossiin osat valmiina. Oikeastaan, ei tuo peruukki paljoa muuta kuin vähän jotain lakan näköistä enää tarvitsekkaan ja ihan vähän saksimista :)

 

Hieno luomukseni

Nälkä kasvaa syödessä ja peruukin kiilto silmissä  hyökkäsin ruskean takkutukka peruukin kimppuun. Koska en omista peruukkipäätä (vielä), niin nappasin harjanvarren, pyyhkeen sekä erilaisia naruja ja muita. Laitoin pyyhkeen palloksi harjanvarren päähän ja kiedoin kylpytakinnarua ympärille, näin sain ”pallon” harjanvarren päähän. Köytin harjanvarren vielä kiinni tuoliin ja woalaa, tee-se-itse perukkipää on valmis!  Nakkasin ruskean takkupallon telineeseen hetken hypistelyn jälkeen päätin, että tämä menee nyt kyllä pesuun. Peruukki on minun päässäni vain kaksi kertaa käynyt kokeilu mielessä, mutta ilmeisestikkin se on edellisellä omistajalla ollut enemmän käytössä, sillä koko peruukki tuntuu ihmeen tahmaiselta ja ”likaiselta”.

Kun kävelin vessaani ja pesualtaan luokse, niin huomasin kuinka törkyisessä kunnossa koko allas on. Sitä ei ole pesty kunnolla miesmuistiin (hehe, laiska). En saisi peruukkia pestyä siinä, sillä allas vain likastaisi koko helahoitoa. Kävin sitten äidiltä näpistämässä erinäisiä pesuaineita sekä karkean sienen ja näin aloin peruukin nimeen pesemään allasta. Kun posliini

huusi valkoisuuttaan, niin hymisin onnessani ja nakkasin peruukin veden alle. Hain jotain shampoota mitä nyt käteen sattui osumaan ja aloin varoen kuituja pesemään. Huuhtelun jälkeen hain sitten vielä hoitoainetta ja runsain mitoin sitä laitoin tukkaan ja jätin altaaseen muhimaan.
Sillä välin olin kokenut valaistuksen, aloin riehumaan vesassa enemmänkin. Siivosin koko kylpyhuoneen ja nyt voin sanoa ylpeästi, että voisi vaikka lattialta syödä!

Siellä se muhii

Hyökkäsin sitten valkoisen, Naruton Deidaran peruukin kimppuun.
Suihkuttelin kevyesti hoitoainetta ja aloin varovaisesti selvittämään peruukkia. Tukkajumala peruukin kuitu on onneksi todella sileää ja helposti selviävää, joten hommassa ei kauaa nokka tuhissut. Letitin peruukin vielä löyhästi ja jea, valmis!
Kun hypistelin peruukkia, niin mietin, että voisin kyllä avata Deidaran päälaella keikkuvan ”tupsun”, niin peruukkia voisi käyttää johonkin uuteen cossiin. Tupsulla siitä ei irtoa kuin ainoastaan Deidaran pukuun tukka. (Hör, kun kirjoitin tätä, niin yllytin itseni tuumasta toimeen ja avasin sen tupsun. Nyt on suora tukkajumalaperuukki!)

 Tässä vaiheessa kipitin takaisin altaassa lilluvan peruukin luokse ja aloin pesemään hoitoainetta pois.Siinä vedellä leikittyäni aikani, totesin peruukin olevan hyvä ja vihdoin puhdas ja vapaa kaikista ylimääräisistä tökötistä. Viritin suihkun kaikkein korkeimpaan mahdolliseen asentoon ja ripustin peruukin sen päälle kuivumaan. Tämän viritelmän pitäisi olla kissavarma, mutta en laita päätäni pantiksi, etteikö nuo termiitit halutessaan sitä peruukkia hakisi vaikka kuusta jos niin päättävät.

Kuivuminen kesti kuitenkin turkasen kauan ja käteni syyhysivät tekemistä, joten viritin saunan pesään puita ja tuikkasin tulitikun sekaan. Sitten tein kissojen lukitsemisoperaation, eli suljin termiitit pois peruhuoneesta. Kun sauna li lämmennyt vähän, nakkasin peruukin kaiteelle roikkumaan. Vartti, niin koko helahoito oli kuiva!

Saunan vielä lämmitessä laitoin tukan perukkipäähän ja aloitin varovaisen selvittämisen. Vesipedon hoitosuihke auttoi, tosin käytin ainetta ihan vain kevyesti, sillä en halunnut että tukka taas tuntuu tahmealta. Kuitu onneksi selvisi ihan nätisti ilman sen kummempia itkemisiä. Letitin komeuden ja laitoin säilytykseen.

Äidilleni laitoin tilaukseen kaksi vetolaatikkoa, johon voisin alkaa varastoida peruukkeja. Sinne ne menisivät nätisti, eikä minun tarvitsisi säilyttää niitä sotkuuntumassa vaatekaapin ylähyllyllä.

HAAAA! Ette saaneetkaan postausta pikku projektistani vielä, energiapiikki iski ja tässä tulos!

Unettomuuden ja laiskuuden yhteinen sekamelska

Tiedättekö sen tunteen, kun päätät, että hei nyt, nyyyyyt teen asiat kunnolla! Skarppaat itseäsi, hypit ilman ja hoet mantraa ”teen tämän kunnolla, teen tämän kunnolla!”
Mistä sitten löydätkään itsesi? Makaat mahasi vieressä sohvalla, kun päätit käyttää kaiken energiasi läskipiirakan (siis kinderpiirakan) tekoon ja syömiseen.

Vatipää.

Sorrun taas siihen ”no huomenna teen” – fiilistelyyn, ja kappas, kuitenkin viikko ennen conia taas itketään, kun perskele homma kusi, ei tehtykään mitään. Ja kaappicossit astuu aina tässä vaiheessa kehiin.

Lahopää.

Tässä todistajien läsnä ollessa lupaan, että tämän tai ensi viikon aikana loikkaan bussiin ja matkustan suuren kaupunkiin, Turkuun möllöttämään tarjontaa. Ostan ne piilarit jotka tarvitsen. Ostan kankaita ja muuta. Käyn subwaylla syömässä, ostan ehkä jostain kahviosta kaakaota. Pääasia, että nostan persaukseni ja etenen tässä hommassa. Sillä tästä ei tule muuten mitään. Olen valinnut niin naurettavan helpon cossin, että pakko onnistua, ei ole muuta vaihtoehtoa.

Cossaan siis Tokyo Ghoulista Kanekin viimeisessä jaksossa nähtyä ghouli muotoa.
Ei ole paha cossi, eihän? Minäkin jopa pystyn siihen, kun oikein yritän. Tai ei tarvittaisi edes yritystä, jos vain saisin lahopersaukseni liikkeelle.
         

gurr!

Ainoa cossin huono puoli on nuo silmät. Tarvitsisin koko silmän peittävän piilarin. Ja juu moro, mainitaanko vielä, että edes normaalia piilaria en ole koskaan silmään tunkenut… Joten tulen oikaisemaan, ostan ihan punaisen piilarin, koska minua ei huvita lähteä leikkimään, varsinkin kun tiedän 85% varmuudella, että sellaista silmääni en saa. Ja kun sclera linssit ei ole mitään halpoja, joten ei, eieieieieiei. Olen paljon iloisempi normaaleilla linsseillä, harjoittelen ensin niillä, sitten ehkä miljoonan vuoden päästä ostan nuo silmäntappo linssit, joissa käyttöaika on vain neljä tuntia.
Jos joku minut nyt piilarin vääryydestä vetää hirteen, niin anti tulla vaan, puren varmasti ;) Hihihi.

Kuukkeliskuu, eli tämä tyttö oikaisee!

Silmästä kuvaa paremmin.... Että juu ei, tälläistä ette tule näkemään :D

Onko sekavaa tekstiä? Hyvä, sillä tämä on kirjoitettu melkein 24 tunnin valvomisen jälkeen... :D
Tässä heti kun saan aikaiseksi, laittelen uutta postausta pikku projektistani, jota toteutan yukconissa sekä frostissa ;) 

Ja lupaan, se teksti tulee olemaan rauhallisempi eikä näin levoton kuin tämä. 

ps: Katsokaa minun turriviittaa! On muuten lämmin!
pps. Viitta ylettyy oikeasti reipaasti yli nilkan, tässä kuvassa vain nostin turjaketta,

Tsemppiä pukujen tekoon, me pystymme tähän!

Kiukutteleva lande ja dodo-sorsan suoratoisto

Olen ihan aikuisten oikeasti yrittänyt kirjoittaa tänne.
Mutta vielä enemmän olen yrittänyt muokata blogin ulkoasua. Viikon ajan olen tapellut koodien kanssa, kunnes tajusin homman olevan tuomittu epäonnistumaan. En vain voi koodata mitään, sillä blogger heitelee minua kuin räsynukkea eri koodeihin vaikka en tee mitään. On sitä vaikea koodata, kun ei edes pysy ruutu siinä missä pitää
Ehkä luovutan nyt hetkeksi ja anelen ehkä jostain apua. Siihen asti saatte katsella tätä ihanaa valkeaa ilmestystä. Leikitään että tämä on talvinen, kun ei tuolla ulkona se lumi oikein ole pysyäkseen.




Juuh, märkäähän tuolla pihalla on, todella märkää. Oikein niin märkää, että meinasi tulla itku kun yritin kuvata jalustan kanssa uutta kivaa (äärettömän lämpimää :3) viittaani, jonka olen väkertänyt tuossa loppukesästä. Yritin myös vihdoin saada aikaiseksi kuvattua ne ihanat keskiaikavaatteet (johon viitta kuuluu), mutta kun ällötti. Hyviä kuvia ei vain voi tulla, kun ulkona näyttää siltä, että maapallo on mätänemässä. Tai ehkä minä en vain osaa??  Ehkä syy onkin se (koska köh, valokuvaus on vähän jäänyt). Mutta onneksi kuvat eivät olleet minun varassani, suoritettiin joskus kauan sitten kuvaushetki vatteitteni kanssa, joten saatte nähdä ihan kivojakin kuvia asusta.

Haluan ihan vain näin nopeasti kertoa miten viikossa väsäsin keski-aikaan sopivat vaatteet. Ja miksi kertoisin tästä? Ihan vain siksi, että olen ylpeä itsestäni, mutta samaan aikaan häpeän omaa idiottisuuttani.

En ole koskaan kaavoittanut, en sitten koskaan. Kipitin asuntolanhoitajamme luokse ja esitin asiani; voisiko hän tuoda minulle ison nipun leivinpaperia? Yhdessä sitten pujahdimme pyhimmästä pyhimpään, koulumme keittiöön. Keittäjät ovat jotenkin pyhittäneet keittiön, sieltä ei saisi viedä mitään ilman tarkkaa kirjanpitoa, mutta niin me vain pihistimme varastosta nipun leivinpaperia.

Kiittelin rikoskumppaniani auliisti ja lupasin muistaa häntä, jos ikinä saavuttaisin mitään elämässäni. Kipitin takaisin huoneeseeni ja siitä se lähti. Aloin kaavoittamaan, ensimmäistä kertaa elämässäni. Ja sehän meni hyvin. Pienen mokan tein (nyt ei saa nirhata, minulla ei ole mitään hajua alan sanastosta, joten eih, elkää vetäkö hirteen :D ) siinä kohdassa missä hiha yhdistyy paitaan, niin tein sen pyöreäksi (idiootti), vaikka sen pitäisi olla suhteellisen suora. Ompeluvaiheessa sitten itkettiinkin, kun ei vaan oikein luonnistu tuo ompelu. Ne ehkä siksi kun teen kaiken itselleni mahdollisimman hankalaksi.
Noh, sitten tuli se hetki, kun olisi pitänyt tehdä päärmeitä(kö?). Noh kumminkin sitä kun reunat käännetään muutaman kerran, että tule nätin näköistä, ainakin teoriassa. Paitani reuna näyttää lähinnä siltä, että olisin tehnyt sen vahvassa humalassa, samalla kun seisoisin päälläni. Epätasainen kuin mikä ja hyi, muutenkin ihan vinkura. Sanotaan, etten ole koskaan ollut hyvä tekemään näitä päärmeitä (??? Nyt joku kertoo onko päärme se oikea sana!), ellei kyseessä ole ollut hyvin jäykkä kangas, joka taittuu hyvin. Aina koulussakin kiukuttelin, kun se kangas ei suostunut pysymään taitoksissaan ja aina koko kökkö lahosi ommellessa. Ei se tässä kolmen vuoden tauon jälkeen ollut muuttunut yhtään helpommaksi. Samassa huoneessa asuvat neljä kämppäkaveriani saivatkin kuunnella hyvin suurta valitusvirttä, kun valitin omaa kädettömyyttäni.

Paita onnistui ihan hyvin, vaikka se nyt vähän niin ja näin tehtiin, ei niin tarkasti kuin olisin halunnut. Kaava oli loppujen lopuksi ihan kiva, joten päätimpä tekaista uuden paidan, sillä olin luvannut, että ystävänisaisi lainata tuota minun valkoista tekelettäni, jos hän ei ehtisi tehdä omaansa valmiiksi. Tuo valkoinen jonkin muotoinen puuvillakangas olisi muuten kivaa, mutta se on äärettömän ohkaista ja helposti purkautuvaa sorttia.  Ja helkutin liukasta.

Tein toisen paidan sitten ruskeasta, jäykemmästä ja materiaaliltaan mysteerisestä kankaasta. Ja en tajunnut, että hei, ne hihat voisi edelleen tehdä suoraksi. Nohou, ne tehdään uunosti kuten äsken! (Tässä nähdään, että välillä tyhmyys on vähän riesanani) Eikun vaan kaavat läjäytettiin kankaalle ja leikkaamaan.

Leikkauksen jälkeen nuppineuloilla hökötys kasaan ja ompelemaan. Noh, kaikki muu meni hyvin, paitsi se yksi hemmetin _hiha_. Ompelin sen suatanan hihan v i i s i kertaa väärin päin, ihan aikuisten oikeasti VIISI kertaa! Viidennen kerran jälkeen sitten heitin tekeleen nurkkaan ja heitin itku-potku-raivarit ilmoille ja kirosin itseni ja koko elämäni. Lakosin lattialle hetkeksi ja koin henkisen romahduksen ja aloin laulamaan lastenlauluja, tai oikeastaan lauloin vain taukoamatta Dodo-sorsaa.

Aloin sitten mielenterveyteni pettäessä huomaamaan, että koin valtavaa nälkää, joten aloin turhautuneena väsäämään opiskelijaruokaa, eli nuudeleita ja tonnikalasörssöä. Sillä välin ystäväni hipsi ompelukoneen ääreen ja nappasi tekeleen käteensä. Ja naps vain, hän ompeli minulle hihan valmiiksi. Hän ei ehkä halunnut enää kuunnella  toista settiä Dodo-sorsaa suoratoistona, joten hän päätti avittaa turhautunutta, hellalle kiukuttelevaa oliota.

Ja kappas, niin sekin tekele oli melkein valmis! Siistin vielä reunat saksilla (koska suoraan leikkaaminen on liian yliarvostettua), jonka jälkeen käänsin reunat ja laitoin neuloilla kiinni. Reunoista tuli ihan siistit, kunnes aloitin ompelun.  Miten se suoraan ompeleminen voi olla niin hankalaa? Jos kangas pysyisikin nätisti paikoillaan, niin sitten minä teen ihme kännikiemuroita ja ihmettelen, miksi tämä voi olla niin helekutin vaikeaa.
Eihän tämänkään paidan reunoista nättejä tullut, mutta nyt vain nauroin, että minutko muka jossain cosplaykisassa tullaan näkemään? Ruoka oli tehnyt ihmeitä ja jaksoin taas olla positiivinen ja ei edes palanut käämit, vaikka tein kaksi kertaa saman virheen (eli hurjastelin niin että kangas meni kaksin kerroin ja nyrhin tylsillä keittiösaksilla kaunista rypytystäni auki)

Olin iloinen, olin väkertänyt kaksi paitaa. Olin kaavoittanut ensimmäistä kertaa elämässäni ja se onnistui ihan ok, vaikka nyt vähän teinkin virheitä. Mutta kaipa nyt osaan edes pysähtyä miettimään, että hei, tein tämän viimeksi näin, voisinko tehdä asian helpommin?? (todennäköisesti en tee)

Päätin tekaista vielä viitan, sillä minulla oli kivaa ja paksua kangasta. Olin hamstrannut The girl king – nimisen elokuvan kuvausten päättymisen jälkeen järjestetystä inside kirppiksestä vähän ilmaisia kankaita. Miksei köyhälle opiskelijalle kelpaisi ilmainen tavara??
Ainoa ongelmani oli, että minulal ei ollut mitään mittaa, jolla olisin voinut vähän saada osviittaa viitan pituudesta. Päätin sitten olla luova. Kännykän laturi, puuuuurrrfeeect!
Vähän kyllä minua katsottiin kieroon, kun asuntolan käytävälle heitin kankaan ja aloin kännykän laturia apuna käyttäen mittailemaan kuinka paljon kangasta tarvitsin. No ei ihmiset kauaa jaksaneet pällistellä, olinhan kyse minusta.
Viitan teossa ei syntynyt mitään draamaa, sain sen helposti kassan. Mutta kettu, kun aloin kiinnittämään ystävältäni saatu turkista, niin draamaahan syntyi. Ei sillä, etten olisi osannut, osasin nimittäin vähän liiankin hyvin.
Käskytin ystäväni seisomaan viitta päälleen, jotta saisin aseteltua turkiksen hyvin paikoilleen. Siinä sitten aloin nahkaneulalla tökkimään turkista kiinni viittaan. Ihan oikeasti, pistin tylpän nahkaneulan hänen niskaansa. Uppista keikkaa, sain täyslaidallisen kirosanoja osakseni, kun muut kämppäkaverini naamapalmuilivat vieressä, sillä ainoastaan minä voisin onnistua tökkäämään neulalla kaveriani niskaan.
Kun vakuutin, että olisin varovainen, niin sain jatkaa touhujani. Ja niin viittani sai turkista harteilleen. Päätin, että alkaisin pikkuhiljaa haalia itselleni vähän lisää turkista, jonka voisin kiinnittää sitten myöhemmin viittaan, niin siitä tulisi vielä näyttävämpi. (Ja niin, sain tuossa hetki sitten kuulla, että hei, minun pappani joka oli metsästäjä, omistaa ties mitä kivoja turkkeja)

Viitta onnistui muuten todella hyvin, mutta kangas on hirveän raskasta, joten se vetää hirveästi alaspäin ja viitta meinaa pudota harteilta. Myös hupusta tuli vähän liiankin iso, se ei oikein meinaa pysyä päässä. Pitäisi keksiä joku kiva tukijuttu, jonka avulla huppu pysyisi edes vähän paremmin päässä.

Housuja en lähtenyt tekemään, sillä ystäväni jota auliisti rei’tin, lupautui lainaamaan löysiä, haaremihousun tyyppisiä mustia pöksyjään.
Päätin sitten heittää vaatteet päälle ja kaverini tuli kuvaamaan. Ja tulokset näette alla:

(Kuvaajana toimii  siis Marjo Lunden)

Vaikka minulla meinasi niinkin yksinkertaisessa kuin paidan  teon kanssa palaa käpy, niin olin salaa onnellinen ja tyytyväinen. Vaikka paidat oli rumasti ommeltu, niin ne oli ensimmäiset asiat, mitä ihan oikeasti olin omin pikku kätösin väkerrellyt (ei lasketa ystäväni pientä aavistusta.) Ehkä minulla olisi toivoa, ehkä osaisin joskus ommella jotain ilman, että käämini palaisi totaallisesti. Ehkä vielä joskus osaisin kaavoittaa paremmin. Ehkä jopa minä kädetön ihminen voisin kehittyä. Ehkä vielä joskus saisin astuttua sinne minne haaveilin – lavalle muiden ihmisten eteen, hymyillä ja olla onnellinen omasta puvustaan.

Ehkä jätän näihin tunnelmiin tämän, ja alan pohtimaan mitä haluan Yukiconiin ja Frosbiteen pukea päälleni. Muutama idea ehkä on hyppysissä.

Hei, onko teillä muuten ensi vuoden coneihin jo cosseja valmiina?? :)

PS. Minut tullaan näkemään yukiconissa osan ajasta järjestyksenvalvojana :3


PPS. puukot on teräviä

Naama peitossa koska ilme harvinaisen peelo :D Ja tummensin kuvan, niin kukaan ei kupsahda heti veren nähtyään :D

Vielä loppuun haluan laittaa kuvan meidän turnajaispoppoosta. Ihania ihmisiä ihan jokainen <3 

Tuolina on hyvä olla :D

Monsteri kotona

Suomessa taas iloisena, mutta väsyneenä. Latailen akkuja jotta jaksan taas torstaina aloittaa uuden turnajais pläjäyksen.
Mietin myös syntyjä syviä ja ahdistuin. Taitaa olla niin, että tämän tytön Tracon on ainoastaan yksipäiväinen. Turnajaiset menevät päällekkäin Traconin lauantain kanssa, eli pääsen vain sunnuntaiksi. Noh, ei se mitään, tämä tyttö tulee sitten vain yhtenä päivänä! Frosbite onkin sitten varmaan seuraava suurempi con ja sinne tulen koooooooooko viikonlopuksi ;)

Ahdistuneisuus, tylsyys ja tekoveri sai aikaan jänniä, kokeilin maskeerausta ja tekoverta pitkästä aikaa. Tämä on tälläinen tynkä, ei mitään ideaa postaus. Halusin vain jakaa maskeerauksen ja kuvanmuokkauksen jälkeiset kuvani, sillä täällä blogissa ei ole vielä kaunista pärstääni tarpeeksi ihasteltu. Korjataan se nyt, joten ihailkaa minun kaunista naamatauluani huiman kolmen kuvan verran.

Come Little Children

The Time's Come To Play

Here In My Garden

Of Shadows

Öriöri

Samara kyttää

Cosplaymörkö

Miksi minä harrastan cosplayta? Miksi haluan tuhlata köyhänpuoleista järjenjuoksuani kaavojen pähkäilyyn ja materiaalien etsimiseen?
Eräs nuorehko facebook kaverini esitti minulle tuon kysymyksen ja hetken pohtimisen jälkeen vastasin ykskantaan, koska tämä on hauska ja kehittävä harrastus. Mutta onhan tässä pakko olla muutakin? Jos harrastan vain tuon takia tätä aivoja tapattavaa lajia, niin minun pitäisi harrastaa suunnilleen jokaista tämän maailman vähääkään harrastuksena pidettävää lajia.
Mitä minä saan cosplaysta, mikä on tämän lajin viehätys? Miksi haluan harrastaa tätä, miksi teen jotain mikä saa joka kerta itseni hermoromahduksen partaalle? Miksi koettelen omia, jokseenkin mitättömiä taitojani?

(Laitan tähän posaukseen idiootteja kuvia teitä viihdyttämään)

Kun katselen terassin kaiteen yli, näen vähän nuukahtaneen omenapuun muutaman epämuodostuneen omenan kera. En voi olla miettimättä, että tuo omenapuu on kuin minä.  Vähän nuukahtanut, mutta silti jaksaa tuottaa hedelmää,vaikkakin vähän epämuodostuneita. Mutta tämä on ihan hyvä, en kuormita itseäni liikaa, teen juuri sen verran kuin itse jaksan. Eihän olisi mitään itua tehdä jotain, mikä kuluttaisi liikaa voimavarojasi?
Nyt joku taas nauraa keuhkojaan pihalle lauseeni takia. Miten joku voi mukamas polttaa itsensä loppuun cosplayn takia?
           Nauran takaisin, ja kovaa. Jotkut ovat onnekkaita, heidän elämänsä kulkee samalla kaavalla; työt/koulu – cossin tekoa – kaverit – lomailua – kaavalla. Minulla on joskus noin, ja silloin olen hyvin iloinen, mutta elämäni on silloin tylsää. Kaipaan jatkuvasti jotain uutta tekemistä, siksi pidän cossien suunnittelusta. Mutta myös tekemisen jano aiheuttaa sen, että haalin itselleni välillä ihan tuhottomasti tekemistä.
Tälläkin hetkellä istun Colwyn Bayssa, Walesissa erään mukavan ja ystävällisen naisen terassilla kirjoittamassa tätä. Olen viettänyt täällä kaksi viikkoa ja tulen viettämään vielä seuraavat kolme viikkoa. Työssäoppiminen ulkomailla, siksi minä täällä toisessa maassa oleilen.
Kun kotiudun takaisin Suomeen, olen muutaman päivän kotona (nukkumassa) jonka jälkeen lähden Hämeenlinnaan Rohan tallin turnajaisesitykseen avustamaan viikoksi. Kun palaan sieltä, saan olla muutaman päivän kotona, jonka jälkeen sitten joudunkin jo koulun penkille. Järjestelen aina viikonlopuille kaikkea kivaa menoa, harvoin olen ihan rauhassa kotosalla löhöämässä .
            Tässä syy, miksi minulla meinaa väillä loppua aika ja jaksamus kesken cossimisen kanssa. Tässä on myös se syy, miksi aloitan cossini tekemisen niin tuhottoman aikaisin. Minulta örvelöltä loppuisi muuten aika ja kun soppaan lisätään se, että kun harvoin minulla on vapaita viikonloppuja, niin sorrun laiskuuteen.

Joskus sänky on vain liian kiva paikka

Nyt jätetään minun kiireeni, jokaisella ihmisellä on välillä hektinen elämä, jotkut tekevät sen itse ja jotkut vain löytävät itsensä kiireiden keskeltä.

Haluan kehittyä ompelijana ja cossaajana. Vielä en voi puhua itsestäni kokeneena cossaajana, olen kaikkea muuta. Olen se möhlö maalaistollo, joka on pelännyt kavereidensa reaktiota tähän hassuun harrastukseen, eikä ole kertonut vanhemmilleen syytä miksi haluan matkustaa toiseen kaupunkiin vieraiden ihmisten joukkoon.
     Mutta nyt olen juossut rymistellen kaapista ulos peruukki päässä heiluen, huutaen cosplayn ilosanomaa, olen julistanut itseni cossaajaksi ja hulluksi kovaan ääneen. Ystäväni ovat olleet ihan okei homman kanssa, muutaman olen vetänyt perässäni cosplayn maailmaan. Vanhempani ovat olleet vähän ihmeissään, mutta tajunneet, että tämä on minulle yhtä tärkeä juttu kuin mikä tahansa muu, joten ovat antaneet minun rauhassa lainailla ja tehdä ties mitä tuhoja kotona kun olen kokeillut uusia tapoja tehdä jotain. Ja enää eivät he edes välitä, kun menen kysymään jotain ei niin normaalia. Kertovat vai tyynen rauhallisesti missä kyseinen tavara sijaitsee ja perään toteavat, että olen outo kun käytän vapaa-aikaani erinäisten asioiden kokoamiseen tai rakentamiseen. Tähän vastaankin iloisesti, heiltä ne geenit olen saanut, joten hulluus on tullut jostain muualta.

Olen aina vihannut omien käsityötaitojeni puuttumista. 

   Aina salaa yläasteen käsityötunneilla ihailin kun muut tekivät upeita mekkoja ja minä väsäsin vain yksinkertaisia housuja tai sitten ompelin joutsenta muistuttavia pehmoleluja. Yritin kehittyä ja opetella kaikkea uutta, mutta tyranni opettajani tappoi kaiken halun melkein heti. Hän ei antanut minun yrittää ja erehtyä, hän ei antanut tukea ja ohjeita, vaan lyttäsi kaiken mitä ehdotin, tai sitten käski vaihtaa helpompaan tekeleeseen. Onhan se vähän vaikea sitten yrittää toteuttaa itseään, kun opettaja vahtaa vain miten hyvin olen onnistunut yksittäisiä saumoissa eikä sitä, kuinka kehityn kolmen vuoden aikana.
     Ehkä tuon takia olen aina tehnyt kaappicosseja. En ole halunnut tehdä mitään itse, koska enhän minä osaa mitään, en osannut yläasteellakaan joten miksi osaisin nytkään? Ja kyllä, voin myöntää yhden asian, enkä häpeä sitä. Olen pelännyt muiden katseita, mitä he sanoisivat tästä cossista, haukkuvatko he minua, puhuvatko pahaa kun en ole ihannevartaloinen?
   Tästä olen päässyt yli, siksi olenkin nyt tekemässä ensimmäistä ihka omatekemääni cossia. En välitä ihmisten katseista ja mielipiteistä vaan menen pää pystyssä ja hymyilen. Tämä on minun cossini, minun vartaloni ja minun elämäni. Olen juuri hyvä tällaisena, cossini on hyvä, vaikkei se olisikaan ihan täydellinen.
Jokainen on kokenut sen ekan cossinsa, josta samaan aikaan on ylpeä ja silti teke mieli iskeä nyrkkinsä läpi naamastaan, kun se näyttää niin kämäiseltä.

Kivaa juu on  jee selata nettiä 

Miksi haluan kehittyä? Siksi, että haluan nähdä kuinka luon itse kankaista jotain upeaa. Haluan nähdä kuinka osaan tehdä vaikeampia ja vaikeampia juttuja. Haluan näyttää itselleni, että osaan kunhan vain haluan, pystyn oppimaan tämän jalon taidon. Kun tarpeeksi paljon harjoittelen tämän asian äärellä, pian olen valmis kisaamaan esityskisoissa.
     
Uusien materiaalinen ja ompelutapojen kokeilu ja etsiminen on kiehtovaa, on hienoa koittaa jotain uutta ja ehkä onnistuakin siinä. Joka kerta kun onnistun löytämään jonkun kivan uuden tavan ommella jotain, niin pursuan intoa ja voi sitä riemun määrää kun tajuan, että onnistuin jopa tekemään ompelun juuri kuin ohjeessa sanottiin. 
     Haluan haastaa itseäni, potkia itseäni eteenpäin, koetella rajojani. Tämä kaikki vain siksi, että pidän tästä yhdestä taiteen muodosta. Pidän uuden luomisesta omilla käsilläni, aivojeni käyttämisestä pulmien ratkaisuun. Ja pieni masokistinen puoli sisälläni huutaa, että harrastuksen takia pitää kärsiä. Ja minähän kärsin. ”Ei tämä onnistu. Hemmetin huono sauma. Aika loppuu kesken. Kuukauden tauko. Ruma kuin mikä. Peruukki on paska, hemmetti olen turvonnut kuin ankka rehuvarastossa. Naama kamalassa kunnossa, saankohan tätä punaisuutta peittoon. Mitä jos unohdan jotain? Kamalaa, con on huomenna, muilla on upeat asut, minulla tällainen kaappicossi. Miten selviän junasta ja perille coniin?”
Ttämä ei kuitenkan tarkoita, että nauttisin itseni kiduttamista (Nautin siitä, kihihihi. Huono vitsi.) Voisin verrata tätä esimerkiksi salilla käymiseen. nsin kaikki on hemmetin rankkaa, mikään ei onnistu, mutta lihasten kasvettua, alkaa kaikki sujua paremmin ja paremmin.

Esityskisat on myös yksi syy miksi haluan kehittyä cossaajana. Haluan seistä lavalla ja näyttää muille luomukseni tarinan muodossa. Haluan astua uuden askeleen cossajana ja muutenkin, haluan tehdä pukuja ja esityksiä myös muille, jakaa heille omaa osaamastani ja näyttää, että taitojaan voi saada paremmiksi ja oppia luomaan jotain kaunista.
Olen aina ihaillut kisaajia, olen aina katsonut silmät sydämen muotoisina heidän upeita asujaan ja visuaalisesti näyttäviä esityksiään. Esityskisaajat ovat tehneet puvun ja vielä esityksen ja kaikki poikkeuksetta onnistuneet niin hyvin, että ah, voin vain haaveilla samaisesta suorituksesta!
                                     Olette kaikki kisaajat rohkeita ja upeita, muistakaa se!


Mutta odottakaa vain, te näette minut vielä kisakentillä!

Conien ilmapiiri, se on saanut minut myös haluamaan kehittyä. Cosvivionissa tapasin ihania ihmisiä, he saivat intoni taas nousemaan.  Kuten joku ehkä ihan ensimmäisestä postauksestani muistaa, cosvision oli con jonne menin aivan yksin, vailla ketään tuttua. Mutta löysin ihanat ihmiset, jotka tekivät kokemuksesta aivan ihanana ja mahtavan conin.
     Myöskin moni ihminen rohkaisi minua kun juttelin heille, he kertoivat omista cosseistaan ja tuntemuksistaan ja olin haljeta onnesta. He ovat tunteneet samalla tavalla, olleet yhtä epävarmoja itsestään ja cosseistaan, mutta kasvaneet sen vaiheen yli ja nyt he seisovat edessäni mitä upeimpien cossien kanssa, itsevarmoina ja positiivisina.

Ihmiset ovat syy miksi menen coneihin. Saan uusia ystäviä, conit ovat minulle kuin tukikanava. Siellä on minua ymmärtäviä ihmisiä, he kärvistelevät ehkä itse samojen ongelmien kanssa. Olen sosiaalinen ihminen, pidän muista ihmisistä ja heidän kanssaan keskustelusta. Minulla on ystäväpiirissäni niitä henkilöitä jotka tulevat coneihin, mutta haluavat kärvistellä jossain nurkassa kanssani. Kun joku ehkä tulee puhumaan meille, näyttävät he hapanta naamaa, samalla kun minä iloitsen uudesta tuttavuudesta. Ja sitten on niitä jotka eivät halua tutustua kehenkään, pysyvät vain samoissa porukoissa ja tyytyvät elämäänsä.
     Kaikki nämä ovat okei, se on heidän tapansa olla coneissa. Minun tapani on tutustua ihmisiin, jutella heille ja haalia uusia tuttavuuksia. En voi ketään pakottaa seuraamaan minua, ihmiset saavat jäädä kanssani jos haluavat, he voivat puhua minulle jos haluavat, mutta jos eivät, annan heille sen oikeuden omaan tilan minkä he haluavat.

Mitä minä siis saan cosplaysta? Saan uusia ystäviä ja tuttavuuksia. Saan tukea ja turvaa muista, kykenen puhumaan ja keskustelemaan muiden kanssa. Saan haastaa itseni ja taitoni, ja asetan itselleni tavoitteita. Tunnen onnistumista ja epäonnistumista, iloa ja surua. Käytän päätäni luovasti ja hyvällä tavalla ratkoessani ongelmia jotka muut ovat ratkoneet jo vuosia sitten. Coneissa iloitsen ja hymyilen, nauran muiden kanssa heidän puhuessaan omista mokistaan ja annan tukea uudelle cossaajalle, joka kaipaa rohkaisua ja on epävarma itsestään. Haluan olla esimerkki ja tukipilari, kantaa korteni kekoon tässä pienessä rykelmässä, joka kutsuu itseän coplayn harrastajaksi.Haluan viedä omalla tavallani tätä lajia eteenpäin, luoda hyvää ilmapiiriä. Haluan kisata ja koetella hermojani kisajännityksellä. Haluan olla se ihminen, joka onnittelee kisaajia hyvästä suorituksesta, mutta tuntea myös itse sen fantastisen tunteen, kun joku tuleekin sanomaan minulle; ”Hei, olit se kisaaja. Hemmetin hyvä esitys.”

Tästä rakentuu minun tahtoni cossata. Paljon jäi sanomatta, sanoin liikaa ja kirjoitan oudosti. Olkaa tekin

onnellisia, nauttikaa (jos voitte) cossienne tekemisestä ja antakaa hyvän ilmapiirin levitä coneihin. Näin saamme lisää uutta verta pieneen populaatioomme, annamme hyvän ympäristön kehittyä.

Katsokaa, minä kehityn, kaikki ympärillänne kehittyvät koko ajan, sinäkin kehityt. Minä, joka ei osaa edes ommella, seisoo vielä ehkä juuri sinun katseesi alla kisakentällä joskus ja hymyilee onnellista ja voittajan hymyä. Ei siksi, että esitys olisi mennyt hyvin ja voittaisin varmasti. Vain ja ainoastaan siksi, että olen ylittänyt itseni, olen voittanut pelkoni.

Ja kaikki tämä vain siksi, että olen cossaaja.

Lande ja landen termiittipallot

K E S Ä L O M A

Mikä on kesäloma? Kesäloma on pieni aikakausi vuodesta, jolloin varhaisteinit palvovat aurinkoa ja uiskentelevat kirkkaissa (kuralätäköissä) vesissä ja siemailevat muumilimua – rohkeimmat ehkä jopa smurffilimua. Kesälomalla on lämmin, kaunis aurinko antaa silloin ruskettavan voimansa lomailijoille.
             Lämmin eli _ei_ sitä alijäähtynyttä vettä, joka naamioituu kierosti lumeksi. Ei päivä toisensa jälkeen vettä. Kuten ystäväni sanoi, ei tätä sääilmiötä voi muuten selittää, kuin sillä että armaalla luontoäidillämme on tunnerikkaat vaihdevuodet.
Okei, minun kesälomani ei ole mitään noista. Ehkä siksi kun en taida olla enää varhaisteini (18-vuotias, kiesus soikoon) ja joku hatarapää on hankkinut  istelleen ties mitä ohjelmaa.



Jos sinulla on tylsää, asut lähellä Turkua, niin tule Turun keskiaikamarkkinoille 26-6-27.6
Rohan talli järjestää markkinoiden yhteydessä keskiaikaisen hevosturnajaisesityksen ja minä örvellän kentällä. Voitte tulla katsomaan ja kuvaamaan, kuinka juoksen renessanssi puvussa ympäri kenttää liikkuvana maalina. Kun peitsi on lävistänyt minut, niin joku voi lähettää kuvan iltalehdelle, niin onpahan minun lävistymisestäni hyötyä.
Liput maksavat 13e ja esityksiä on joka päivä kaksi, kello 15.30 ja 17.00 ja suosittelen tilaamaan  liput etukäteen osoitteesta Rohan.fi. Esitykset ovat suosittuja, joten olkaa nopeita!

Siis juu, tämähän on cosplay blogi (nör, tuon voi lasksea cossaamiseksi! ) joten jonkinmoiseen aiheeseen.
Jeee, sain bannerin tehtyä, tosin banneri on vähän ehkä ylisuuri, mutta olkoot! On se parempi kuin edeltäjänsä.
       Keksin myös kesän Traconiin cossin ja tuossa pari päivää ennen suomalaisten keskikesän juhlaa eli juhannusta, tekaisin nopeasti lakanoista raakaversion cossista. Ja voi pökäle, ei tämä cossi ollutkaan ihan niin helppo kuin oletin. No, haasteet on hyvästä! Ja helpottaa tieto, että kykenen tämän cossin tekemään kyllä ajoissa, kunhan en sorru paheeseen nimeltä laiskuus. Ja kuten joku ehkä muistaa, tämä on nyt se cossi jonka teen vaikka väkisin valmiiksi, enää en sorru kaappicosseihin, piste!!
     

 Tarkoitus olisi cossata siis Avatarista tuttua Kataran painted womania. Nyt joku röhönauraa minulle, että miten ei tuota kaavun tapaista voi osta ommella. Minäpä nauran takaisin ja kerron, että ompelukoneeni on vähän käsi, kone heittää tikkiä vähän sinne sun tänne, välillä jumittuu ja välillä sitten mokoma ei sano pihaustakaan vaikka mitä tekisi. Pienen henkisen ja fyysisen väkivallan uhka sai kuitenkin rotiskon toimimaan aina vähän aikaa.
        Okei, olen itsekin vähän käsi, suoraan ompelu on yllättävän hankalaa. En ole koskaan ollut tarkoissa asioissa hyvä, tykkään tehdä nopeasti ja ronskisti, joten joudun todella keskittymään siihen ompeluun, etten hurauttelisi kaasu pohjassa ja saisi aikaan s-mutkia. 

Pikkuinen ompelunurkkani ja kökkö ompelukone

Olin ehkä maailman tyhmin, kun vain hain vanhoja lakanoita ja heitin ne lattialle levälleen. Tämä sai aikaan yleisen sekasorron, kolme kuukautta vanhat kissani olivat saada sydänkohtauksen liiasta riemusta, tenavat eivät meinanneet pysyä nahoissaan, oli ne lakanat nii-i-iin kivoja.
       Ja tyhmä olin siksi, että olisin voinut istua sohvalla yhden 10min kauemin ja miettiä, miten ihan oikeasti teen sen cossin. Tajusin sitten innostukseni keskeltä, että perhana, eihän tää näin menny. Noh, ei hätiä mitiä, vähän leikkuusta jääneitä jämiä ommellaan yhteen ja kiinnitetään kohtaan mikä meni ketulleen. Lakanahirviöstä tuli ihan hyvä ekaksi (ja hätäiseksi) prototyypiksi, nyt osaan hahmottaa miten kannattaa sitten niiden oikeiden kankaiden kanssa toimia.
       Olen myös sen verran viisaampi, että en jätä cossia yöksi keinustuolille odotamaan, armaat termiittipallot repivät kivasti kahisevan ja ohkaisen kankaan aika kivaan kuntoon <3 Siksi en tästä prototyypistä saanut kuvaakaan, mutta eipä mitään, ensikerralla sitten.

Juhannuksena oli tarkoitus photoshootata, mutta se nyt vähän jäi, koska en koskaan jaksanut ehdottaa ystävälleni, että vetäisin cossivaatteet päälleni ja keikistelisin kameran edessä. Uppista.

Jos olisin yhtään aktiivisempi, ottaisin kantaa ”suomen uudet cosplayharrastajat ovat laiskoja” keskusteluun, jonka aloitti pari päivää sitten Elina omalla vlogillaan. Mutta koska olen juuri nyt laiska ja saamaton, niin olen ihan hyst ja myhäilen nurkassa seuraamassa mihin tämä tilanne on kehittymässä.

Termiitit vahtimassa