Satuttavat sanat

Minä, huiman kahdeksan seuraajan blogi, olen joutunut netin ihmemaailman mustamaalaamisen kohteeksi.Jossain yksityisessä facebookin cosplay ryhmässä (ei siis suomen cosplay-piiri), minusta on puhuttu hyvin negatiiviseen sävyyn. Olen kuulemma epäaito, teennäinen sekä sinisilmäinen.  Yksi tuttavani auliisti nappasi kuvakaappauksen kommenteista ennen kuin poistui koko ryhmästä. En ole edes kysynyt ryhmän nimeä häneltä, koska en näe sen auttavan.


Niiden ei tietenkään varmaankaan koskaan ollut tarkoitus joutua silmiini, mutta olkoon tämä opettava esimerkki. Älkää koskaan, ikinä missään ryhmässä olko ”ei tää henkilö koskaan saa tietää.” Uskokaa pois, yleisesti ottaen tälläisillä asioilla on tapana tulla julki joskus. Ja koskaan ei ole hyväksyttävää haukkua toista, edes siellä internetin sopukoissa, mistä sen haukkumisen ei pitäisi tavoittaa haukuttavaa henkilöä.


Haluan myös sanoa, että oikeasti, en ole mitenkään vihainen teille, oikeastaan en ole vihainen ollenkaan. Olen vain huvittunut. Sillä en olisi koskaan uskonut, että löytäisin itsestäni tuollaista tekstiä. Olen kuitenkin aika tuntemaon ihminen, ekä ole mitenkään pinnalla. Kukaan ei tunnista minua coneissa, olen vain massaan sekoittuva kulkija. Minulla ei ole montaa lukijaa eikä blogini katseluhistoria ole päätä huimaava. Eihän siis pitäisi olla mitenkään odotettavaa, että minusta löytyy tekstejä somen ihmeellisestä maailmasta?Ja vaikka minua eivät kyseiset kommentit satutakkaan, niin harmittaa silti ihan vähän. Olen nähnyt paljon aikaa ja vaivaa kehittymiseeni ja olen myös yrittänyt antaa ihmisille oikeanlaista kuvaa itsestäni. Mutta näköjään en ole täysin onnistunut.


Joten miksi minä? Miksi minut on napattu nyt johonkin pienimuotoiseen myllytykseen? Sitä en tiedä, enkä varmasti saakkaan tietää, elleivät tuolla sivuilla puhelleet henkilöt tule minulle puhumaan. Minua saa ihan rauhassa lähestyä, en ole mitenkään pahasuinen tai kanna kaunaa. Voin vakuuttaa, että en oikeasti ole teille vihainen ja ala huutamaan pää punaisena, jos otatte yhteyttä minuun. Minun kanssa voi jutella, voimme keskustella ihan rauhallisessa hengessä.

On jotenkin harmi, että joku sanoo minusta noin. Ei sillä, että haluaisin jokaisen pitävän minusta, sillä kaikki ei vain voi pitää kaikista, se on ihan ymmärettävää ja elämän tosiasioita. Mutta en haluaisi blogin kautta antaa itsestäni epäaitoa kuvaa, en siihen ole ainakaan pyrkinyt. Olen kirjoittanut ja sanonut asioita, jotka kykenen pitämään tai ovat totta. En ole ylistänyt ompelutaitojani, enkä kehuskellut osaamisillani.  Ihan vain siksi, etten osaa yksinketaisesti ommella. 

Olen vain sanonut, että omalla esimerkilläni haluaisin saada pieneen coslpayn harrastajien joukkoomme positiivisuutta. Ehkä sitten näin sanotessani olen tullut nostaakseni itseni jalustalle, mutta se ei ole ollut tarkoitus. En ole koskaan halunnut nostaa itseäni jalustalle, sillä en todellakaan kuulu sinne, en ole mahtava ihminen, joka ansaitsee kaikkien huomion ja ihailun. Olen ihan tavallinen, joka vain yrittää omalla toiminnallaan luoda positiivista henkeä.

Onko jotenkin väärin yrittää olla iloinen ja positiivinen, onko myös väärin antaa sellaista kuvaa blogissaan?

Voihan se olla ärsyttävää, jos toinen on yltiöpositiivinen, mutta en voi sanoa että olisin 24/7 ajasta positiivinen. Vaikka pyrinkin hymyilemään ja olemaan onnellinen pienistä asioista ja nauttimaan elämästä, niin en aina jaksa olla pirteä. Joskus ei vain jaksa olla iloinen. Joskus kun oikein menee kaikki pieleen, niin ei keksi mitään hyvää mitä on tapahtunut.
Mutta olen pari vuotta sitten ollut sellaisella myllytyksessä, että en enää halua olla masentunut ja maailmassa mitään hyvää näkemätön ihminen. Koska se ei ole niin, maailmassa on paljon hyvää, maailmassa on paljon kauniita asioita. Yritän nauttia pienistä asioista ja valaa itseeni positiivista mieltä. Ja se on onnistunut hyvin. Olen aivan erilainen kuin pari vuotta sitten ja olen tyytyväinen siihen. Olen löytänyt sen lapsuuden ilon, joka oli joskus hukassa.
Mutta joka tapauksessa, kuten olen toitottanut, täällä ei ole tarpeeksi positiivisuutta. Ja en ainakaan ole halunnut antaa itsestäni ylipositiivista kuvaa.

Mutta tämä maailma ei koskaan muutu, kukaan ei muutu jos kaikki kulkevat vain sovittua polkua, kukaan ei puhu keskenään. Yritän iloisella ja positiivisella asenteella houkutella ihmisiä, sillä haluan tutustua uusiin ihmisiin. Eihän hymy ketään tapa, eihän? :) 

Huomatkaa, _veromon_ 

En luule pärjääväni esityskisoissa, sillä en ole vielä kisaamaan päässyt. En oleta, että heti ekasta kisasta tulisi heti voitto, en oikeastaan odota edes sijoitusta.   En luule että saan edes kolmannesta esityskisasta sijoitusta. Saan sijoituksen sitten kun saan, se ei ole minun pointtini hommassa. Tottakai sitä kaikki haluavat varmastikin voittaa ja esityksellään sitä hakevat, mutta minulla on myös omat syyni, miksi haluan kisata. Haluan näytellä ja haluan näyttää yleisölle kovan työni uurastukset. Haluan antaa yleisölle viihdyttävän ja mieluisan esityksen. Haluan saada palautetta esityksestäni ja tehdystä työstä. Mutta haluan myös pitää hauskaa lavalla ja antaa hauskuuden välittyä myös yleisölle.

Sitten kun kisakentille astun, niin en voi olettaa että kaikki menee ekalla kerralla täysin nappiin. Eihän se ole oikeastaan missään niin, että ollaan seppiä syntyessään.
En ole osallistunut vielä esityskisoihin, koska ompelutaitoni ovat mitättömät. Haluan ensin vähän kehittyä ja vasta sitten lähteä harjoittelemaan viihdyttävän ja katsottavan esityksen tekoa.

Ja tarvitseehan esityskisoissa taitoa. Vaikka pääpaino ei olekaan puvuissa, niin on erittäin hankalaa tuottaa näyttävä ja viihdyttävä esitys. Ei voi mennä vain spontaanisti lavalle ja päättää siellä mitä tekee.
Pitää miettiä tarkkaan mitä tekee, miksi tekee ja miten tekee. Pitää miettiä onko esitys viihdyttävä, onko se sopivan pituinen, mitä lavasteita käyttää, mitä laittaa soimaan taustalle ja paljon muuta.

En myöskään luule olevani vermilion cityn kuumat kaivosmiehet kakkonen. Jotenkin outoa että minua edes verrataan heihin, kun en ole edes vielä kisannut. En ole mitenkään samassa sarjassa heidän kanssaan, heillä on kokemusta ja taitoa, joita minulta ei vielä löydy melkein yhtään. He ovat tehneet ihan hemmetin hienon ja viihdyttävän esityksen silloin Desuconissa, jonka eteen on varmasti nähty aikaa ja vaivaa.
Joten, en todellakaan luule olevani he, ja hekin ovat ihmisiä esityksen takana, eivätkä pelkkä esitys. He eivät ole vain ”vermilion cityn kuumat kaivosmiehet”, vaan ovat kolme hengittävää ja kävelevää ihmistä, joilla on omat tunteet.

Ehkä tämä on osittain totta. Esityskisat voivat olla se missä pärjään, siksi etten (kuten olen jo maininnut) osaa ommella huimia tekeleitä. Olen myös omasta mielestäni hyvä esiintyjä, joten miksi en sitten alkaisi myös kisaamaan siinä kategoriassa joka olisi minun taidoilleni luontainen? En osaa tehdä näyttäviä ja hienoja pukuja, joten miksi menisin pukukilpailuihin, joissa tekisin ihan ok puvun, mutta en koskaan tulisi tuntemaan oloa ”hei, nyt onnas, puku on ihan kamala, mutta onnas!”

Toki esityskilpailuissa myös arvostellaan puku, ja siihen pukuun pitää panostaa 110% myös, mutta se ei ole ainoa arvostelu periaate. Esityskisoissa voin mahdollisesti lavalla tuntea sen tunteen, sen mitä haluankin ”No, sauma on vähän vino, mutta hemmetti, esitys meni hyvin!”
Joten jos minulla on vähän puutteelliset ompelutaidot, mutta hyvät esitystaidot, niin miksen saisi sitten suuntautua esityskilpailuihin ja jättää tavalliset pukukilpailut muille? Miksi pitäisi väkisin mennä puvun ulkonäköön painiotteiseen kisaan näyttelemään vinoja saumojani?

Ja kuten jo sanoin, esityskilpailut vaativat yhtä paljon työtä kuin tavallinen pukukisa.

Mistä edes tällaisen käsityksen joku on saanut?
Ehkä minun päähäni ei vain mene, että joku ehkä pitää esityskisoja läpihuutojuttuna. Minulle ne ovat kuin arvokilpailuja ja aina pakko päästä katsomaan jos conissa sellaiset järjestetään. Ihailen jokaista lavalle noussutta ja osoitan tukeni aina raikuvilla aplodeilla. Pyrin aina mennä kehumaan esityksissä olleita ihmisiä, sanomaan heidän esityksistään kivoja juttuja.
Kaikki eivät näköjäänkään ajattele noin. Ja eihän kaikki voikaan ajatella samalla tavalla, maailmasta tulisi liian mustavalkoista.

Ehkä tämän asian puiminen riittäisi nyt.  Koska minusta kirjoittelevat ihmiset taitavat seurata blogiani, niin toivon heidän lukevan tämän postauksen.
Toivoisin heidän tulevan puhumaan minulle, voin antaa sähköpostinikin jos haluatte.  Toivon myös että muut ihmiset heräisivät, ei ole koskaan oikein puhua pahaa muista ihmisistä, ei edes jossain salaisessa facebook ryhmässä.  Jotkut ihmiset voivat olla paljon herkempiä tälläisille, minulla vain on kehittynyt kova nahka. Hhe saattavat oikeasti loukkantua tälläisistä sanoista todella pahasti. 

Joten kiltit ihmiset, olkaa toisillenne ystävällisiä! Ei viitsitä pilata hyvää ilmapiiriä tällaisella, eihän? Olen aina nähnyt suomessa cosplayn positiivisena harrastuksena, joten pidetään se jatkossakin sellaisena!

Vammasilmä oppii ja jakaa rakkautta ympärilleen.

Tiedättekö sen tunteen, kun joku on ihan hirveän vaikeaa ja ei ota onnistuakseen? Kiroatte itsenne ja koko maailman samalla, kun turhaudutte itseenne ja menette nurkkaan mököttämään ja syömään joululahjaksi saamianne suklaita?
Sitten seuraavana päivänä kävelette suklaata täyden mahanne kanssa ja yritätte uudestaan. Ja plops, homma onnistuu heti.

Woooot?!

Päätin yrittää uudelleen laittaa piilarit silmiini, koska ei voi olla niin vaikeaa. Humps, ne menivät toisella yrityksellä silmääni. Tapitinkin ihmeissäni peilikuvaani ja katselin silmissäni majailevia piilolinssejä. Ne olivat silmässä, kyllä, siellä ne olivat. Kasvoilleni nousi idioottimainen virne ja meninkin myhäilemään sohvalle. Ongelmani viime yrityksellä oli se, että yritin katsoa poispäin kun asetin linssiä paikalleen. Tällä kertaa katsoin suoraan ja asetin piilarin suoraan paikoilleen. Helppoa ja vaivatonta nyt kun tajusin, että pidän vain katseen suorassa niin homma sujuu!

Mutta kuitenkin, minulla on jo hetken kytenyt päässäni pieni idea. Idea jolla toisin omalta osaltani iloa ja rakkauden ilosanomaa tähän pieneen yhteisöömme. Haluan omalla tekemiselläni ja esimerkilläni näyttää muille, että hei, ei tämä elämä ole niin vakavaa, antakaa mennä, hymyilkää, naurakaa ja nauttikaa elämästänne! Positiivisuuta ei ole koskaan liikaa, joten päätän vain lisätä sen määrää.

Alku vuoden coneissa (yukicon ja frosbite) tulen conittamisen ohella olemaan kameran takana. En ota normaalisti vain kuvia, vaan painan kamerani REC nappia ja annan videon pyöriä. Ja kuvauksen kohteena olette te, te ihanat ihmiset jotka haluatte projektiini lähteä mukaan.
Olen muutama viikko sitten suomen cosplay-piirissä heittänyt ensimmäisen kerran tämän idean ilmoille ja kysynyt halukkaita. Halukkaita tulikin reipas 20 ja olen ihan uh, kiitos! Kiitos jokaiselle joka haluaa olla tässä mukana!

Videon ideana on siis lisätä iloa ja positiivisuutta. Saada uusille harrastelijoille itsevarmuutta ja rohkeutta sekä houkutella mukaan uusia ihmisiä. Haluamme saada aikaan positiivisen hengen, johon on helppo ja mukava tulla.

Seison kameran takana ja esitän muutaman kysymyksen. Kysymykset ovat tällä hetkellä nämä:
- Miksi harrastat cosplayta?
- Mikä tekee sinut coneissa iloiseksi
- Onko cosplay vaikuttanut myönteisesti muuhun elämääsi jollain tavalla?
- Mitä haluisit sanoa aloittelevalle cossaajalle?


Ja lopuksi pyydän videolla esiintyviä  hymyilemään. Tuo niin yksinkertainen, mutta niin tärkeä asia. Yksi hymy voi pelastaa niin monen päivän. Vain tuolla yksinkertaisella eleellä voi olla valtava merkitys jollekkin.

Joku voisi ajatella, että tämä tulee olemaan vain yksi video valtavirrassa. No sitten se tulee olemaan, jos videon katsoo edes viisi ihmisiä, niin olen onnistunut. Viisi ihmistä on katsonut videon ja nähnyt joukon hymyileviä ihmisiä. Sehän on minun tavoitteeni.
Näyttää että meillä on hauskaa, cosplay on hauskaa ja iloista, ei niin vakavaa.

Olen ehkä vähän pilvissä elelijä, myönnän sen. Muta se ei haittaa minua, vaaleanpunaisissa pilvilinnoissa on oikeastaan hyvä elää. Niistä käsin on mukava suunnitella asioita.
Enhän minä tiedä kuinka paljon videoni tulee saamaan aikaan kannatusta.  Se voidaan katsoa viisi kertaa tai viisikymmentä kertaa. Mutta haluan uskoa, että edes ne viisi kertaa muuttavat ihmisiä, saavat heille edes hymyn huulille, edes yhden positiivisen ajatuksen.

Jotkut ovat sanoneet, että haluavat tulla tunnetuiksi mahtavilla puvuillaan. Onhan se tietysti mahtavaa osata tehdä mitä upeampia pukuja ja saada näin ihailijoita. Mutta minä olen vastarinnan kiiski. Haluan toki kehittyä pukuilussa, haluan tehdä vaativampiakin pukuja, mutta se ei ole minun päätavoitteeni. Minun suurin tavoitteeni on tulla tunnetuksi positiivisuudesta ja iloisesta mielestä.
Olisi aivan mahtavaa, jos joku tulisi conissa sanomaan minulle ”hei, olen katsellut sinua tässä päivän aikana, ja olet ihanan positiivinen,”
Kuka nyt ei haluaisi kuulla kehuja puvuistaan, haluanhan minäkin kuulla ja aina se on kannustavaa. Mutta silti, minun tähtäimeni  on oman tahtiin kehittyä tässä harrastuksessa ja samaan aikaan saada uusia ystäviä ja olla iloinen ja positiivinen ihminen, johon olisi helppo tutustua.
Haluan joskus päästä kisakentille esityskilpailujen muodossa, mutta sen aika tulee kun koen itseni valmiiksi.
Sillä välin tyydyn tällaiseen toimintaan, jaan rakkauden ilosanomaa ympärilleni.
Jos tämä projekti sujuu hyvin (kuten toivon ja luulen sen sujuvan), niin voin tulevaisuudessakin ryhtyä vastaavanlaisiin projekteihin.

Jos haluat tulla mukaan videon, niin ilmoita halukkuutesi tämän blogin kommenteissa. Jos et uskaltaudu tähän ilmoittamaan, niin minua voi tulla conissa nykimään hihasta, tulen todennäköisesti tekemään asian tiimoilta kyltin jonka kanssa heilun.
Tulen myös ottamaan kuvan miltä tulen yukiconissa näyttämään.
Jos sinulla on mitä tahansa kysyttävää, niin kysy pois, vastaan mieluusti :)

Ja muistakaa, hymy on tämän maailman kaunein asia, joten annetaan hymyn levitä!

 

Vammasilmä

Hyhy, taisin luvata postauksen pikku projektistani jo viime viikolla.
Hih, taisin valehdella. Anteeksi! Lupaan kertoa projektistani ennen uutta vuotta (2015, hui!)

Tänään kävin Turussa isäni kanssa. Hetken maanittelun  ja kiisanpentu ilmeiden jälkeen sain hänet heittämään minut cybershoppiin. Loikkasin autosta ulos ja kipitin kauppaan sisään.

Mukaan irtosi vihoin piilarit. Parilliset harmaat sekä yksi punainen piilari.
Harmaat ovat todella kivat ja luonnollisen näköiset ja ah, niin mukavat silmissä. Mums <3
Punainen piilari on ainakin näyttävä, jos ei muuta! i kai nyt siitä voi muuta sanoa, kuin noh, se on punainen.

Tosiaan. minulla ei ole koskaan ollut piilaria silmissä. Vähän jännityneenä otin piilarin sormelleni ja mietiskelin, mites tämä homma tästä nyt suoritetaankaan.
Harmaa löllö sörmillani, varovaisesti yritin laittaa sen oikean puolen silmääni. Kuutisen kertaa sain sen laittaa uudestaan, kunnes hokasin, että hei, näinhän se menee. Ja vau, harmaat silmät sopivat minulle!  Ihastelin eripari silmiäni ja päätin hyökätä åunaise piilarin kimppuun.

Voi kaivo

Ei mennyt kuten strömsössä, ei mennyt edes kuin muumeissa. Piilari ei mennyt silmään, ei sitten millään. Ongelmana ei ollut se, että minua olisi ällöttänyt silmäni sörkkiminen, noup. Minulle ei tuottanut itse piilarin koskeminen silmän pintaani juuri mitään ongelmaa, vaan se, että piilari juuttui sormeeni aivan liian tiukasti eikä suostunut jäämään silmääni...

Yritin piilarinesteellä ja ilman, koitin kaiken. Etsin netistä apuja ja kiukuttelin ystävilleni ja ragesin sitä, että vasen puoli pitää olla aina hankala. Mikäköhän luonnonlaki tai syndrooma sekin on?  Lopulta piilari suostui uiskentelemaan silmääni ja se tunne oli ihana. Se oli silmässä! Se oli nyt vihdoin silmässä!

Laitoin peruukin päähäni ja räpsäisin yksinkertaisen kuvan. Lopputulos alla.

Peruukissa vielä fiksattavaa enemmän kin viime kerralla tajusinkaan... :D

Kappas, kello on jo yksi yöllä...  Hei hetkinen.... JOULU!

HYVÄÄ JOULUA JOKAISELLE!

Uuuuuusi ulkoasu!

Tein sen, minä tein sen! Fanfaarit soimaan!
Katsotte tällä hetkellä uutta ulkoasua. Lukuisten raivareiden ja martyyristen valitusvirsien jälkeen, voin vihdoin onnellisena sanoa, että helkutti soikoon, selvisin.

Oletin, että minulla olisi mennyt päiviä tämän tekemiseen, mutta ei, suoriuduin runsaassa kuudessa tunnissa tästä urakasta.

Kyllä sitä meinasi välillä usko loppua kesken, kun blogger yritti kaikensa, etten tässä onnistuisi. Mutta päätin, että nyt hemmetti, teen tämän ja todistan etten ole silloin joskus nuoruudessa turhaan opetellut koodailua. Yksi rikkinäinen koodi ei minua pysäytä!

Kaikesta selvittiin ja nyt tämä näyttää tältä. Pitäisikö jotain muuttaa? Onko jokin vinksallaan? Onko jossain bugeja?
Kertokaa mielipiteenne, korjausehdotuksia tai ihan mitä vain!

Kertokoon seuraavat gifit kuuden tunnin uurastuksen jälkeiset tunteet

Tämä on ehkä päälimäisin tunne... :D

Niin mikä elämä?

Nyt. Nukkumaan. Heti.

- Hyvää yötä -

Tukan pesupäivä ja päiden selvittelyä

Mitä ihmettä, sain energiakärpäsen. Ehkä hyvät yöunet ovat syypää??

Kuka tietää, mutta tällainen energinen tunne on oikeastaan aika kiva.

Hetken mielijohteesta laitoin perukkisukan päähän ja istutin päähäni valkoisen perukkini. Sitä siinä hetken katseltua tajusin heiluvani saksien kanssa ja leikkelin sitä malliinsa. Hui hemmetti, että peruukin leikkaaminen osasi olla pelottavaa! Menin ihan milli milliltä ja varovaisesti muokkasin peruukkia haluttuun muotoon. Pitkiä haituvia jäi vielä sinne tänne, mutta peruukki on nyt enemmän sinne päin, mitä Kanekin cossiin tarvitsen. Muokkaan peruukin viimeiseen muotoonsa, kun oikeasti minulla on kaikki cossiin osat valmiina. Oikeastaan, ei tuo peruukki paljoa muuta kuin vähän jotain lakan näköistä enää tarvitsekkaan ja ihan vähän saksimista :)

 

Hieno luomukseni

Nälkä kasvaa syödessä ja peruukin kiilto silmissä  hyökkäsin ruskean takkutukka peruukin kimppuun. Koska en omista peruukkipäätä (vielä), niin nappasin harjanvarren, pyyhkeen sekä erilaisia naruja ja muita. Laitoin pyyhkeen palloksi harjanvarren päähän ja kiedoin kylpytakinnarua ympärille, näin sain ”pallon” harjanvarren päähän. Köytin harjanvarren vielä kiinni tuoliin ja woalaa, tee-se-itse perukkipää on valmis!  Nakkasin ruskean takkupallon telineeseen hetken hypistelyn jälkeen päätin, että tämä menee nyt kyllä pesuun. Peruukki on minun päässäni vain kaksi kertaa käynyt kokeilu mielessä, mutta ilmeisestikkin se on edellisellä omistajalla ollut enemmän käytössä, sillä koko peruukki tuntuu ihmeen tahmaiselta ja ”likaiselta”.

Kun kävelin vessaani ja pesualtaan luokse, niin huomasin kuinka törkyisessä kunnossa koko allas on. Sitä ei ole pesty kunnolla miesmuistiin (hehe, laiska). En saisi peruukkia pestyä siinä, sillä allas vain likastaisi koko helahoitoa. Kävin sitten äidiltä näpistämässä erinäisiä pesuaineita sekä karkean sienen ja näin aloin peruukin nimeen pesemään allasta. Kun posliini

huusi valkoisuuttaan, niin hymisin onnessani ja nakkasin peruukin veden alle. Hain jotain shampoota mitä nyt käteen sattui osumaan ja aloin varoen kuituja pesemään. Huuhtelun jälkeen hain sitten vielä hoitoainetta ja runsain mitoin sitä laitoin tukkaan ja jätin altaaseen muhimaan.
Sillä välin olin kokenut valaistuksen, aloin riehumaan vesassa enemmänkin. Siivosin koko kylpyhuoneen ja nyt voin sanoa ylpeästi, että voisi vaikka lattialta syödä!

Siellä se muhii

Hyökkäsin sitten valkoisen, Naruton Deidaran peruukin kimppuun.
Suihkuttelin kevyesti hoitoainetta ja aloin varovaisesti selvittämään peruukkia. Tukkajumala peruukin kuitu on onneksi todella sileää ja helposti selviävää, joten hommassa ei kauaa nokka tuhissut. Letitin peruukin vielä löyhästi ja jea, valmis!
Kun hypistelin peruukkia, niin mietin, että voisin kyllä avata Deidaran päälaella keikkuvan ”tupsun”, niin peruukkia voisi käyttää johonkin uuteen cossiin. Tupsulla siitä ei irtoa kuin ainoastaan Deidaran pukuun tukka. (Hör, kun kirjoitin tätä, niin yllytin itseni tuumasta toimeen ja avasin sen tupsun. Nyt on suora tukkajumalaperuukki!)

 Tässä vaiheessa kipitin takaisin altaassa lilluvan peruukin luokse ja aloin pesemään hoitoainetta pois.Siinä vedellä leikittyäni aikani, totesin peruukin olevan hyvä ja vihdoin puhdas ja vapaa kaikista ylimääräisistä tökötistä. Viritin suihkun kaikkein korkeimpaan mahdolliseen asentoon ja ripustin peruukin sen päälle kuivumaan. Tämän viritelmän pitäisi olla kissavarma, mutta en laita päätäni pantiksi, etteikö nuo termiitit halutessaan sitä peruukkia hakisi vaikka kuusta jos niin päättävät.

Kuivuminen kesti kuitenkin turkasen kauan ja käteni syyhysivät tekemistä, joten viritin saunan pesään puita ja tuikkasin tulitikun sekaan. Sitten tein kissojen lukitsemisoperaation, eli suljin termiitit pois peruhuoneesta. Kun sauna li lämmennyt vähän, nakkasin peruukin kaiteelle roikkumaan. Vartti, niin koko helahoito oli kuiva!

Saunan vielä lämmitessä laitoin tukan perukkipäähän ja aloitin varovaisen selvittämisen. Vesipedon hoitosuihke auttoi, tosin käytin ainetta ihan vain kevyesti, sillä en halunnut että tukka taas tuntuu tahmealta. Kuitu onneksi selvisi ihan nätisti ilman sen kummempia itkemisiä. Letitin komeuden ja laitoin säilytykseen.

Äidilleni laitoin tilaukseen kaksi vetolaatikkoa, johon voisin alkaa varastoida peruukkeja. Sinne ne menisivät nätisti, eikä minun tarvitsisi säilyttää niitä sotkuuntumassa vaatekaapin ylähyllyllä.

HAAAA! Ette saaneetkaan postausta pikku projektistani vielä, energiapiikki iski ja tässä tulos!

Unettomuuden ja laiskuuden yhteinen sekamelska

Tiedättekö sen tunteen, kun päätät, että hei nyt, nyyyyyt teen asiat kunnolla! Skarppaat itseäsi, hypit ilman ja hoet mantraa ”teen tämän kunnolla, teen tämän kunnolla!”
Mistä sitten löydätkään itsesi? Makaat mahasi vieressä sohvalla, kun päätit käyttää kaiken energiasi läskipiirakan (siis kinderpiirakan) tekoon ja syömiseen.

Vatipää.

Sorrun taas siihen ”no huomenna teen” – fiilistelyyn, ja kappas, kuitenkin viikko ennen conia taas itketään, kun perskele homma kusi, ei tehtykään mitään. Ja kaappicossit astuu aina tässä vaiheessa kehiin.

Lahopää.

Tässä todistajien läsnä ollessa lupaan, että tämän tai ensi viikon aikana loikkaan bussiin ja matkustan suuren kaupunkiin, Turkuun möllöttämään tarjontaa. Ostan ne piilarit jotka tarvitsen. Ostan kankaita ja muuta. Käyn subwaylla syömässä, ostan ehkä jostain kahviosta kaakaota. Pääasia, että nostan persaukseni ja etenen tässä hommassa. Sillä tästä ei tule muuten mitään. Olen valinnut niin naurettavan helpon cossin, että pakko onnistua, ei ole muuta vaihtoehtoa.

Cossaan siis Tokyo Ghoulista Kanekin viimeisessä jaksossa nähtyä ghouli muotoa.
Ei ole paha cossi, eihän? Minäkin jopa pystyn siihen, kun oikein yritän. Tai ei tarvittaisi edes yritystä, jos vain saisin lahopersaukseni liikkeelle.
         

gurr!

Ainoa cossin huono puoli on nuo silmät. Tarvitsisin koko silmän peittävän piilarin. Ja juu moro, mainitaanko vielä, että edes normaalia piilaria en ole koskaan silmään tunkenut… Joten tulen oikaisemaan, ostan ihan punaisen piilarin, koska minua ei huvita lähteä leikkimään, varsinkin kun tiedän 85% varmuudella, että sellaista silmääni en saa. Ja kun sclera linssit ei ole mitään halpoja, joten ei, eieieieieiei. Olen paljon iloisempi normaaleilla linsseillä, harjoittelen ensin niillä, sitten ehkä miljoonan vuoden päästä ostan nuo silmäntappo linssit, joissa käyttöaika on vain neljä tuntia.
Jos joku minut nyt piilarin vääryydestä vetää hirteen, niin anti tulla vaan, puren varmasti ;) Hihihi.

Kuukkeliskuu, eli tämä tyttö oikaisee!

Silmästä kuvaa paremmin.... Että juu ei, tälläistä ette tule näkemään :D

Onko sekavaa tekstiä? Hyvä, sillä tämä on kirjoitettu melkein 24 tunnin valvomisen jälkeen... :D
Tässä heti kun saan aikaiseksi, laittelen uutta postausta pikku projektistani, jota toteutan yukconissa sekä frostissa ;) 

Ja lupaan, se teksti tulee olemaan rauhallisempi eikä näin levoton kuin tämä. 

ps: Katsokaa minun turriviittaa! On muuten lämmin!
pps. Viitta ylettyy oikeasti reipaasti yli nilkan, tässä kuvassa vain nostin turjaketta,

Tsemppiä pukujen tekoon, me pystymme tähän!